Pentti Sammalahden valokuvanäyttelyssä Kaapelilla.
Kilpikonnanselkäkuvan ääressä iskee että en minä pysty ei tämä näin mene. Vieressä on nukkavierohko nahkatakkinen sänkinen mies. Hän istuu täydellisesti maisemaan pummin ja juopon näköinen, syntynyt taidegalleriaan kiharine mustine hiuksineen tekee mieli asettaa sormet hiuksien lomaan ja koskettaa tuntea ovatko ne karheat pehmeät silkkiä ovatko ne yhtä mustat kuin miltä ne näyttävät, ehkä tämä koko näyttely on järjestetty vain jotta hän saisi taas yhden kodin maailman sopukasta. Hän seisoo keskittyneesti etukenossa, kädet melkein selän takana ja tutkii keskittyneesti häivähtämättä vilkahtamatta joka ikisen neliömillimetrin joka ikisestä mustavalkoisesta valokuvasta. Ja hän näyttää hymyilevältä suruisin silmin.
Tulee olo että minusta puuttuu jotain en minä voi tämännäköisenä kiertää näyttelyitä en tämä ole minä joku muupas. Tavallinen harmaa paita hiukset suttuisalla nutturalla vaan, mutta tuo rikkinäisyys ei ihminen vaan se olemus on kaunein tässä huoneessa. Ja tulee halu hakea takki naulakosta, se juurestakki se vanha se peritty, se joka sointuu bataatteihin niin hyvin että se on jo melkein luonnotonta, haluan sen että olo olisi vähemmän eksynyt, haluan takin jonka taskuun työntää kädet syvälle upoksiin jotta niitä ei tarvitsisi pitää vieressä tai ristiä syliin jotta kukaan ei huomaisi että en osaa olla hartiat rentoutettuna, haluan takin joka saa minut tuntemaan oloni vähän enemmän itsekseni. Seison ja kävelen ja yritän pitää selän suorassa koska toisinaan seison kamarassa aivan kuin luuni eivät jaksaisi kannattaa runkoani väsymyksestä, selän suorana. Lasin pinnasta heijastuu kuvajainen ja varjo ja niiden läpi katsotaan kuvaan, niiden ohi. On kylmäkin. Juurestakin, sen minä haluan päälleni, mutta en hae. Sen sijaan kierrän näyttelyn ja vilkuilen olkani yli missä on nukkavieru nahkatakkimieheni sillä on kaunista miten hän sovittuu sopuisasti kaiken keskelle.
Ja koska en ole nähnyt vastaavaa kuin harvoin istun kirjoittamaan ei minulla ole kynää mukana sen ainoan kerran kun minulla ei ole kynää mukana ja varastamani ei toimi varastan toisen. Istun kirjoittamaan on monta paikkaa istua.
Ihmiset kävelevät
aivan läheltä
viereltä
eivätkä pelkää
minua
täällä ei puhuta suomea täällä puhutaan kieliä
koiralla hullut silmät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän