Ja sitten sitä vahingossa törmää kirjoissa niihin teksteihin joita vähiten odottaa.
Jotka tunnistaa muualta, jotka täyttää ilmalla, paisut kuin ilmapallo rintakehäsi puristuu valtavaksi ulottaa ihonsa mahanpohjaan ja kutittaa rajojaan ennen kuin purkautuu henkäyksenä ulos, riemun ja ymmärryksen (ymmärtämättömyyden) henkäyksenä. Se on hassu tunne. Melkein kuin pakahtuisi mutta ei ihan.
Älkää huoliko en minä pakahdu en purskahda. Tai jos purskahdan purskahdan ihan muusta syystä. Läikyn yli kuten steariini nopeasti polttavasti jäähdyn hetkessä mutta jälki jää eikä läikkynyttä saa enää takaisin. Sinisen kynttilän steariini.
”Sitten on tavaton määrä tehtävää niin kauan kuin valoa riittää, niin että tuskinpa on aikaa edes katsella toinen toistaan” Ulos minulla on kyllä aikaa katsoa, ihmisiinkin. Ulos ihmisiin sisälle ihmisiin, toisinaan. Heihin, jotka hymyilevät ensin tai takaisin.
Joku puhuu se piirtää auringontuohon kulmaan
mietin kuka helvetti on rakentanut kaikki nämä ihmeelliset persikanväriset talot, kuka on päättänyt tuon värin.
ja miten se sointuu talveen
kiviin puhtaassa
en minä pelkää jäätä jonka lumi peittää
Pelkään jäätä jossa ei ole tartuntapintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän