Hullut silmät

Pentti Sammalahden valokuvanäyttelyssä Kaapelilla.

Kilpikonnanselkäkuvan ääressä iskee että en minä pysty ei tämä näin mene. Vieressä on nukkavierohko nahkatakkinen sänkinen mies. Hän istuu täydellisesti maisemaan pummin ja juopon näköinen, syntynyt taidegalleriaan kiharine mustine hiuksineen tekee mieli asettaa sormet hiuksien lomaan ja koskettaa tuntea ovatko ne karheat pehmeät silkkiä ovatko ne yhtä mustat kuin miltä ne näyttävät, ehkä tämä koko näyttely on järjestetty vain jotta hän saisi taas yhden kodin maailman sopukasta. Hän seisoo keskittyneesti etukenossa, kädet melkein selän takana ja tutkii keskittyneesti häivähtämättä vilkahtamatta joka ikisen neliömillimetrin joka ikisestä mustavalkoisesta valokuvasta. Ja hän näyttää hymyilevältä suruisin silmin.

Tulee olo että minusta puuttuu jotain en minä voi tämännäköisenä kiertää näyttelyitä en tämä ole minä joku muupas. Tavallinen harmaa paita hiukset suttuisalla nutturalla vaan, mutta tuo rikkinäisyys ei ihminen vaan se olemus on kaunein tässä huoneessa. Ja tulee halu hakea takki naulakosta, se juurestakki se vanha se peritty, se joka sointuu bataatteihin niin hyvin että se on jo melkein luonnotonta, haluan sen että olo olisi vähemmän eksynyt, haluan takin jonka taskuun työntää kädet syvälle upoksiin jotta niitä ei tarvitsisi pitää vieressä tai ristiä syliin jotta kukaan ei huomaisi että en osaa olla hartiat rentoutettuna, haluan takin joka saa minut tuntemaan oloni vähän enemmän itsekseni. Seison ja kävelen ja yritän pitää selän suorassa koska toisinaan seison kamarassa aivan kuin luuni eivät jaksaisi kannattaa runkoani väsymyksestä, selän suorana. Lasin pinnasta heijastuu kuvajainen ja varjo ja niiden läpi katsotaan kuvaan, niiden ohi. On kylmäkin. Juurestakin, sen minä haluan päälleni, mutta en hae. Sen sijaan kierrän näyttelyn ja vilkuilen olkani yli missä on nukkavieru nahkatakkimieheni sillä on kaunista miten hän sovittuu sopuisasti kaiken keskelle.

Ja koska en ole nähnyt vastaavaa kuin harvoin istun kirjoittamaan ei minulla ole kynää mukana sen ainoan kerran kun minulla ei ole kynää mukana ja varastamani ei toimi varastan toisen. Istun kirjoittamaan on monta paikkaa istua.
Ihmiset kävelevät
aivan läheltä
viereltä
eivätkä pelkää
minua

täällä ei puhuta suomea täällä puhutaan kieliä
koiralla hullut silmät

ajatuslokero

En minä tiedä miksi nyt yhtäkkiä aloin uskoa siihen: on niin helppoo olla onnellinen. Ehkä se johtuu siitä että ajattelin ajattelin pitkään taukoamatta ja kuuntelin samaa biisiä uudestaan uudestaan ja mietin että vittuileeko Olavi nyt mulle. Vittuileeko se yrittääkö se olla sarkastinen nokkela yrittääkö se olla fiksu tai esittää jotain ja tulin nyt sitten vihdoinkin, ystävät hyvät, tulokseeni ja se tulos ei ole mitään hienoa tai älykästä tai elämää mullistavaa (tai ehkä onkin) vaan yksi sana: ei. Ei se yritä. Tai yrittää mutta ei minulle. Tai ehkä juuri minulle mutta minä sanon vaan ”olkoon” ja ajattelen kuten ajattelen niin kuin aina, olen kai turhan jääräpäinen sillä tavalla. On oikeasti helppoa on helppoa helppoo olla onnellinen näin. Ja tuli kevyt olo, ihan niin kuin jotakin olisi siirtynyt pois minusta jokin kasvain joka tekee vaikeaksi kaiken asiat onnellisuuden yksinkertaiset asiat yksinkertaistetaan asiat nyt. nyt
On helppoa kävellä sumussa yritä vaan näyttää itsevarmalta
ehkä kukaan ei tajua
vaikka oikeasti leijut ja on helppoa antaa sävelten tehdä työ.
On helppoa koskea ihmisiin että uskoo että tuntee että ne on siinä
on helppoa valvoa tunti tunnin perään on helppoa sanoa ei minua väsytä minä en koskaan nuku
koska minä en koskaan nuku
Se on helppoa jos se on totta
On helppoa olla onnellinen
nyt

Kello alkaa olla jo melkein aika paljon eikä minua väsytä. Eilisenkin nukuin sohvalla en tiedä miksi aina palaan sohvalla nukkumiseen sohva on minun paikkani; se tuntuu väliaikaiselta ja tehtävissä, niissä saatanan tehtävissä jotka monistuvat ja lisääntyvät ja joita on liikaa ja joita olen tehnyt liian pitkään, niissäkin puhuttiin levottomuudesta, niissä puhuttiin siitä että ei voi olla paikoillaan mikä se nimitys nyt oli vierivä kivi, rolling stone. Vierivä kivi ei sammaloidu sammaloituminen on vanhenemista, se on sitä että istut samalla tuolilla niin pitkään että sinusta alkaa kasvaa hämähäkinseittejä hiukset kasvavat maahan sammal kasvaa jaloistasi kiinnittää sinut tukevammin samaan tuoliin
samassa huoneessa
samassa talossa
samassa vitun ajatuslokerossa
sen siitä saa kun ottaa ison asuntolainan ja pystyttää pihakeinun jossa saattaa istuskella lämpiminä kesäiltoina te sammaloidutte. Minä haluan olla vieriväkivi. Niin, olisihan se mukavaa, mutta tyydyn siihen, että en sammaloidu.
en jäädy

Olen edelleen onnellinen se nyt vaan sattuu olemaan helppoa, ostettiin espressokahvia se oli pahaa. Käytän huomenna viimeiset roponi synttärikahveihin aina tuntuu paremmalta kun käyttää viimeiset roponsa johonkuhun toiseen
Vähemmän itsekeskeiseltä mitä kuitenkin olen, jossakin määrin paljonkin, kai
Oli tarkoitus mennä tihrustamaan pakoilemaan elämää linssin takaa, katsomaan etäältä sitä mikä nyt on lähellä, katsomaan objektiivisesti sitä mitä ei ole mitään järkeä katsoa objektiivisesti mutta se peruuntui, menenkin katsomaan kuinka kauniisti muut ovat tehneet saman asian ja miettimään miksi minä en ole tehnyt mitään
vaikka olen
en minä sitä ikinä itselleni myöntäisi.

Matkalla lukion tanssiaisiin

Ihmiset jotka laulavat kovaan ääneen ulkosalla niin että sisälle kuuluu, kuten äsken, niin että ääni taipuu kerrostalon sisäpihan kiviseinistä, tekevät minut iloiseksi. Viimekesänä C-rapun nuoret jätkät soittivat saksofonia ja trumpettia parvekkeella aamupäivällä. Se ei ollut kaunista mutta sitä oli ihana kuunnella olin parvekkeella kukkien keskellä ja ilma oli lämpöisä. He soittivat ja nauroivat ja soittivat ilman melodiaa tai ehkä heillä olikin ja minä hymyilin heille vaikka sitä tuskin erotti välimatkalta. Lopulta he lopettivat ehkä he lannistuivat on vaikeaa luoda taidetta tai tehdä ihmisiä iloisiksi kun naapurit huutelevat vihamielisiä solvauksia parvekkeiltaan, tässä maassa ei arvosteta parveketaiteita tarpeeksi.

Sain eilen paketin Mammalta sieltä missä ei ikinä tapahdu mitään. Lahja oli paketoitu valkoiseen paperiin johon oli printattu huonolaatuinen mustavalkoinen kuva puolialastomasta miehestä tai no alastomasta pyyhkeen kera lihaksia oli kiitettävästi ja sormus pikkurillissä. Teipit olivat kirkkaan punaiset, mistäköhän punaista teippiä saa olen etsinyt väriteippiä tuolien alta ja lentokoneiden katoilta. Sisäpinnalle oli kirjoitettu kauniita asioita tästä kiireellisestä elämästä ja muuta ja että on mahdotonta täysin nauttia toimettomuudesta ellei ole paljon tekemistä ja kun työskentelet ratkaistaksesi ongelman on aina avuksi jos tiedät vastauksen. Lahja se täydellinen lahja jonka sain oli muovinen vihreän sinisen turkoosinvärinen siivilän ja lävikön ja kaikkien reikäisten keittiövälineiden yhdistelmä. Minä teen sillä nuudeleita. 

Avasin uuden paketin kahvia ja tein siitä liian vahvaa vielä kaksi ylimääräistä mittaa paitsi että en ikinä käytä mittaa käytän mielikuvitusta näköä pitäisi kai hankkia mitta. Luin kirjan hullun kirjan ja olen päättänyt säästää eli ostin turhaa tavaraa lisää kirjoja, erään charmikkaan miehen elämäkerran ja eläinten vallankumouksen jota olen himoinnut pitkään kun se on kaunis. Se istuu farkkujen takataskuun se istuu takkiin se käpertyy käsissä miten haluat ja yläosaan on huomaavaisesti jätetty tilaa muistiinpanoille. Luin juoksee saksien kanssa. Hulluus ei enää edes vaikuta hulluudelta. Kaikki voisi olla huonomminkin, siinä sanottiin. Voisin olla matkalla lukion tanssiaisiin. 

Ja vahvaa kahvia keltaisesta mukista.

huuto

Miten te jaksatte huutaa noin lujaa sanotaan. Aina me huudamme. Jotta saisimme huomiota kiinnittäisimme huomion päästäisimme ulos pois. Se on hankalaa. On osattava huutaa oikealla tavalla, on osattava huutaa niin että oikeat ihmiset kuulevat, osattava huutaa niin ettei herätä nukkuvia väsyneitä valppaita vahtikoiria, miten se onnistuu. Huuda suoraan älä maailmalle huuda kaupungille älä maalle, huuda ihmiselle älä väkijoukolle ei sinua muuten pysähdy kukaan kuuntelemaan, vaikka joku saattaakin katsahtaa. Osoita sanasi minulle. osoita sanasi jos mielessäsi puhut kuitenkin vain yhdelle ihmiselle. Se on vaikeaa käsittämättömän vaikeaa toisinaan. elämässä on osattava huutaa jos ei muulle niin seinälle joka vastaa.     

intertekstuaalisuudesta

Olenko outo kun minusta kookospähkinöille puhuminen on kovin runollista. Epätoivoisissa yrityksissä säilyttää viimeiset järjen älyn sanojen sanataitojen rippeet viimeiset vedot vastustaa hulluutta puhumalla elottomuuden symbolille kookospähkinä en ole ikinä edes pitänyt kookoksesta mutta niin siinä on jotakin kaunista. Kookospähkinöille puhuminen, niille vallan luovuttaminen niiden tahtoon alistuminen ja nyrkkien väisteleminen koska hyllyjä ei ole pystytetty kunnolla. Huuda nyt vähän lisää vähän lujempaa että joku kuulee. Askel hulluudessa ja poispäin niinhän se meni. Ja olkoonkin että kookospähkinä saattaa toisinaan olla miespuolinen lentopallo kookospallo saattaa olla puolinainen lentopähkinä lopettakaa jo minä en kohta ymmärrä mistään mitään. Eli jos se vittu jollekulle jäi epäselväksi niin katselen tuota yhtä Tom Hanks-elokuvaa mikä lie hyvä elokuva juu. Ei minua suututa mikään. Ei minua väsytä tänään.

Ja mietinpä juuri. Mietinpä että pitäisi kai lainata jostakin unelma kesäyöksi, unelmia kun omasta takaa on muutama vähemmän ja kesäkin hiipii lähelle aika vaivihkaa, aika nopeasti kaikenlaista on  minulla unelmiakin kai
Aikaa nyt ainakin aikana nyt ja aina 
Ja mietinpä tässä,
äikäntunneilla istun ja syön tikkareita
aina niitä tikkareita
ja kirjottelen Shakespearen, Raamatun ja antiikin pyhästä kolminaisuudesta
ja totean itselleni että olisipa kiva tehdä joskus jotakin uutta.

ja violetit tennarit

valot vaihtelevat puhtaasta tunnistamattomaan
Musiikkia nyt en osaa edes kuvailla.
Joku rastapäinen hullu ravaa baarin laidasta laitaan
tanssien
ympärillä juhlapukuisia vastavapautuneita miksi eivät näytä tämän onnellisemmilta
nyrkit lyövät ilmaan ja pysähtyvät kuin osuisivat tiiliseinään kai sillä on tekemistä voiman kanssa
olet oman itsesi herra
(sanoi koukkukäsinen puujalkainen parrakas pyörätuolissa istuva avoimesti kauniisti hullu mies eilen metrossa, hänellekin olin enkeli)
olet oman itsesi herra
(sanoi puolirastainen hohtava hehkuva hymysuinen nopeasanainen viisas nainen eilen tummalla puulla,
rakastunut nainen)
ja kosketus niskassa on kosketus niskassa vaikka sen tekisi kuka

Ja tänä aamuna tein sen varmaksi ja tiedettäväksi sekä itselleni että muille että olisin ajoissa siitä riippui asioita. Ja olin. Kulutan kynsilakat pois ja nauran eiliselle eilinen oli kaunis, oli kauniita sanoja melkein itkettikin. Sanotaan olen ensimmäisenä olen ensimmäinen jollekulle se on hyvä kuulla siihen on vaikea uskoa. On niin paljon ensimmäisiä. On niin paljon tilanteita ja rakkautta. Ja nauran taas tulen tunteja myöhemmin, syön karkkeja jotka on poimittu kylmästä maasta pussiin, syön nuudeleita koska olen nuudeliprinsessa, puhutaan asioita läpi koska sitä me teemme. Ja tänä aamuna. Seisoin rappusten yläpäässä nauramassa kun mustavalkopukuiset miehet saattoivat leidit ulos salista, ota käsikoukkuun pidä kädestä kiinni kävellään samaan tahtiin on kivaa. Ja se oli näky se oli kaunis näky kun kitaroiden seinittämässä luokassa istuimme ringissä soittimet kädessämme ja soitimme White Stripesia ja soitimme kaksi sävelisiä sointuja ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sama kierto ja miehillä puvut päällä. Puvut ja violetit tennarit.

Oivalluksia, ohuita sivuja ja erään postilaatikon tarina

olen oppinut että hesarit kasaantuvat mikäli niitä ei nosteta

merkki

kuuntelin eppuja kun oli sellainen olo

Aamuisin se on pistos silmissä
Ihan liikaa valoa anteeksi nyt mutta pupillini eivät ole vielä heränneet
Seison minuutin ulko-oven edessä ja myöhästyn vartin
Kävellessä keuhkot tuntuvat jäätyneen sisäänpäin eivät vielä aivan tottuneet viileään ilmaan liikaa happea ja maa on noussut talveksi kymmenen senttiä korkeammalle. Ei sitä muuten huomaa kuin lyhtypylväistä koulun pihalla.

Tänä aamuna tulin metrolla metrot täyttyvät niin että minun viereeni istutaan viimeiseksi tai jos istutaan ensimmäiseksi jutellaan. Nyt istui viimeiseksi. Itkenyt nuori nainen melkein paniikkikohtauksen partaalla niin ahdistuneen näköinen siistit kuluneet vaatteet ja hiukset kiinni. Hän istui ja keinui hitaasti ja pienesti, melkein huomaamattomasti ja kädet olivat jäätyneet jäykistyneet ristiin hänen syliinsä huulet mutisivat jotakin melkein kuin äänetöntä laulua, huomaamattomasti. Ahdistunut ahdistuneen näköinen itkuinen epätoivoisen kamala, mutta niin kovin kaunis. Luin joskus jonkin sellaisen kirjan sellaisen jossa leikittiin sattumuksella, jossa hyvät tapahtumat olivat merkkejä ja huonot samoin. Naisella oli kiva takki joten jäädessäni Hakaniemessä kehuin sitä ja hän purskahti levitti hampaansa hymyyn huomasi ympäristönkin ja kiitti monilla sanoilla sillä oli niin kuulas ääni. Lähdin ja oli hyvä, halusin olla merkki jollekulle.

Rullaportaissa vieressä se niistä R:n tarjoilijoista jonka huomasin ensimmäisenä seisoi lähellä samalla portaalla ja jutteli mukavia. Nimet käteltiin enkä sönköttänyt kuin hiukan tai no vähän enemmän ehkä. Nimen unohdin jo epähuomiossa mutta siinä oli Sh ja r ja rhks.   

Eilen sain varastettua Sid Hillen energiaa ilman että hän huomasi. Sitä sydän täyttyi hieman kun katseli häntä ja niitä muita jotka olivat häneen sidottuina. Nyökkäämistä heilumista hihkumista hehkumista taipumista taittumista keskittyneitä antaumuksellisia hymyjä ja notkautuksia, yksi virnistys ja huomattu huomaamaton putoaminen, kaikkea siellä oli, energiaa ja rakkautta ehkä eniten kuitenkin. Metrolla kotiin, tein kahdeksikkoja ja lauloin tyhjässä metrovaunussa kävelin käytävää tanssahtelin ja nauroin nauroin nauroin oli hyvä olo. R:ssä tarjoilija hymyili ja vaihtoi sanoja, eri kuin aamun rullaporraskeskustelija, ja toinen heistä nauroi meille ystävänpäivää. Nauroimme takaisin hyppivämmin. Elämä urkeni.

Tänään karhutkin hymyilevät (väsyneesti)

hermot sulavat
nauru taipuu
varpaiden päihin asti

Kädet tärisevät tiskiaineesta ja lattialla surisee pöly ja tuntemukset ja pienet hiukkaset elävät tai elämättömät imeytyvät sisään en edes erota tuosta säveliä. Jos on jotakin sanottavaa, ei auta että laitat asioita sisään että silkkinen tai mahlainen neste viilentää tai mausteet polttavat pakottavat ulos, ei se auta ei se toimi. Jos on jotakin sanottavaa on työnnettävä kieli ulos ja nuolaistava ettei mitään jää kielenpäälle ettei mikään jää viilentämään polttamaan sisuksia. Mutta ensin on varmistettava että kädet eivät pakene tiskiaineeseen ja sydän on mukana rummuissa.

Eilen oltiin kerrankin oikein sivistyneitä ja juotiin pitkävartisista desilitramittojen tai sijasta. Täällä paloi kaksi kynttilää samaa eriparia ja kaksi lamppua kolmas puhki. Syötiin improvisoituja katkarapuja haarukoin veitsin lusikoin vaaleilta lautasilta puiselta pöydältä, mukit sormien otteeseen aamulla kaikki eriparia eri kokoa kauniisti. Karhut eivät murise ne näyttävät melkein hymyilevän tänään, johtunee niiden sukujuurista tai isännästä. Yksi runohko ääneen mutta puhuttu ei osaa haluta minua kuten jotkut muut asiat. Minä rouskuin ja hiljennyinkin vältin silmiä ja välillä etsin. En kuunnellut musiikkia vaan tunnelmaa, sitä imin itseeni hykertelevyyttä sisällä rauhallisuutta ulkona, ihmiset kerrostaloissa pienissä lokeroissa me olimme yhdessä. Tie onnellisuuteen käy vatsan kautta kuten kaikki suuret tunteet. 

Jos kestät
säily
järki tulee
Kehitytään yhdessä

Nyt tarmottaa
Jossakin vaiheessa jatkan jälleen pölyn tuntemusten pienten hiukkasten elävien tai elämättömien imemistä hyrinään
Jossakin vaiheessa ennen kuin hyrinä muuttuu oven avautumisiin ja suuriin ilmeisiin ja ääniin ja värittömiin matkalaukkuihin
Haluan nähdä kuinka paljon parta on kasvanut.

Jääpuikkojen riemuvoitto

Minä en ikinä kuuntele aikaisen metron ääntä.
Maan murinaa alla, tärinän hievahtamattomuutta laskevaa ja nousevaa intervallia
joka kertoo milloin emme enää liiku;
tai huomiota kaipaavaa ulvonaa metron lähestyessä hidastuessa edessäsi jotta varmasti näet
Kuuntelen mieluummin jotakin joka saa minut perille ajoissa
Katselen ihmisiä tai siis vilkuilen
He eivät huomaa, koska he eivät katso minua.
He katsovat lehtiään kännyköitään kirjojaan ajatuksiaan
mustia ruutuja oikealla ja vasemmalla
Tänä aamuna minä kuuntelin ja katsoin.
Vastapäinen mies täytti ristisanatehtävää
uponneena.

Istuin ratikassakin katsoin valoa tämän päivän valo oli kaunis.
Istuin ratikassa ja hetken kuluttua lakkasin sen pysähtyessä tuijottamasta vaihtunutta lunta ja katsoin vierelle ei ylöspäin vierelle ei alaspäin, sinne missä lumi vielä antaa valon hyväillä ja koskettaa muuttumatta likaiseksi. Ei koskettamisessa ole mitään likaista, ei ennen kuin se astutaan likaiseksi saappailla tennareilla sitruunaisilla aamuaskelilla iltapäivän väsyneellä laahauksella. Meidän pitäisi pelata enemmän koripalloa opetella kävelemään ilman korkoja lukea toistemme kehoja ja istua yksin keittiönpöydän ääressä juomassa tahallisin ottein liian vahvaksi keitettyä kahvia, piirtää ajatuksissa tähtiä paperinnurkkaan laittaa huulirasvaa poskiin ja nenänpäähän ja lähteä kävelylle Eiraan, missä hääharjoituksissa juoppo lainasi kitaraa ja palautti hymyillen.
Se oli viisas mies mutta vain kitara kädessä.

Istuin ratikassa ja annoin anteeksi että lumi muuttaa väriään annoin anteeksi että autot eivät pysähtyneet hymyilemään toisilleen ja annoin anteeksi sen että Helsingin pohja on rakennettu apteekeista poliisiasemista ja R-kioskeista.
Onneksi on Kisuja onneksi on kahvia onneksi on hymyileviä tarjoilijoita ja O.
ja onneksi on Käsittämättömän käsittämättömän kauniita sanoja
jotka saavat hymyilemään leveämmin kuin pitäisi olla mahdollista
mahdotonta

Varjoisessa paikassa
lumi sumuaa ja vaalea rakennus on kaatua katon kielekkeen jääpuikkojen painosta
kävelen alta ja käveltyäni tarkistan
olisivatko jääpuikot viimein
vieneet voiton
todellisuudesta

Terveisin rivitalon omistaja

Näin näytelmän jossa ei puhuttu. Huudettiin hieman karjuttiinkin, suoraan, tunnettiin kamalaa vihaa ja vähän kai rakkautta mutta ei puhuttu. Pidän siitä miten juopot esitetään näytelmissä kaikki on suurta. Jos tekee mieli juoda konttaat lattialla hakemaan viinapullon jos kävelet horjahdat ensimmäisellä askeleella jos rakastat lyöt. Niin se esitetään näytelmissä ja on kiinni sinusta ymmärrätkö miltä himo tuntuu vastustamattomaltako? Eivätkö kaikki tiedä miltä himo tuntuu eivätkö kaikki tiedä miltä tuntuu pettyä itseensä toisinaan. Jos eivät kuinka sellaiset ihmiset ymmärtävät näytelmien juoppoja. 

Kolmesataaviisikymmentäyksi päivää sitten tapasin miehen saattaa olla että olen muistanut nimen väärin koko tämän ajan joten en kerro sitä. 
Ei se mitään
Nimi on vain laiskoja kirjaimia toisin muodostuessaan olisit joku toinen
Hän kantoi tavaroitaan mustassa muovisäkissä ja antoi istumapaikan täydessä ratikassa puhui japanilaisista kitaroista etsi ääntään tauolta
sillä mitä tekee nuotinlukutaidolla jos ei kuulosta itseltään?
Kaksitoista vuotta kodittomana
Hän puhui monista ihmisistä mutta mainitsi vain yhden nimeltä, tyttärensä rakkaimpansa
Muistan sen koska silloin hän rupesi elämään. Hänellä oli lämpimät kädet

Eikä hän ei pitänyt saappaistani.

minulla olisi pitänyt olla pidemmät, hän sanoi ja kosketti reittä ei se haitannut mutta en lähtenyt hänen mukaansa oli kylmä ja minulla oli kiire
Nyt niistä saappaista on vetoketju rikki. Ja tuosta miehestä on jäljellä vain tämä kirjoitus ja yksi pitkä kirje.
Muistakaa hänet niin kuin minä muistan
kauniina, minua hän auttoi enemmän kuin kukaan muu elämässä on auttanut
itseään tuskin ikinä

En jaksa olla hyödytön tänään joten olen hyödyllinen. Huomenna anelen vaikka se on vastoin periaatteitani tai siis tänään.
Yritän ajatella että se ei tee minusta rivitalonomistajaa.

muotoja hikipisaroissa

Nukuin heräsin nukuin heräsin nukahdin puoli kahdelta yöllä ja kahdelta heräsin paniikkiin että kelloni on varmastikin epäkunnossa, sillä se näytti kello kahta. Niin sitä on hetken jossakin muualla kun herää keskellä yötä. Matkalla myöhästymiseen kuuntelin Tuomari Nurmion Oi Mutsi mutsia ja yritin ymmärtää sanoja aika epätoivoinen yritys. Koti on vielä kunnossa. Otin kellosta patterit pois. 

Olen taas mennyt epätasaisesta tasaiseksi ja ympäri uudestaan yhden päivän aikana.
Kaksi kuppia kahvia ja jumalaton päänsärky. Tarvitsen lisää kofeiinia.
Käsittämätön sai miettimään mitä maailma tarvitsee.
Värikkäitä ilmapalloja turhia kauniita sanoja vähän enemmän onnea pari tyytyväistä sattumaa mutta ei mitään suurta
tai en tiedä kerro sinä.
Niin. Ja käsittämätöntä tietysti. Mutta senhän te jo tiesittekin.

Filosofian kokeeseen kirjoitin filosofian olevan vaniljajäätelön syömistä mansikoiden kera liian kuumaksi lämmitetyssä saunassa ja muotojen etsimistä hikipisaroista. Kävi miten kävi, pysyn kannassani.  

kävelemään siltojen väliin

Älynväläys bussilla kotiin.
Kaupassa viereinen harmaanruskeansävyinen mies ostaa pakastepitsan ja neljä kaljaa. Hymyilen hänelle pidempään. Pakastepitsasta ei riitä monelle.

Varpaat kipristyvät pelosta maata kohti kuin voisivat siten estää väistämättömän; käsien ja polvien iskeytymisen; turhautumisen; hetkellisyyden; tapahtuneen. On jäistä ja tässä kaupunginosassa on enemmän mäkiä kuin missään muualla maailmassa. 

Tänä talvena en ole kertaakaan kävellyn jäätä pitkin veden yli toiselle puolelle. Siltoja on viidenkymmenenyhden ja puolen metrin välein, arvioiden, haluaisin kävelemään lumiselle loskaiselle jäälle. Linnut tekevät niin joka päivä.


Mitä jos ei riitä ennen kuin väriset ja täriset ja täytyt ja painut alaspäin noustessasi.

Ennen olin vielä nuorempi

Ikinä ei kai tee juuri sitä mitä pitäisi. En minä ainakaan.

Ja sitten sitä vahingossa törmää kirjoissa niihin teksteihin joita vähiten odottaa.

Jotka tunnistaa muualta, jotka täyttää ilmalla, paisut kuin ilmapallo rintakehäsi puristuu valtavaksi ulottaa ihonsa mahanpohjaan ja kutittaa rajojaan ennen kuin purkautuu henkäyksenä ulos, riemun ja ymmärryksen (ymmärtämättömyyden) henkäyksenä. Se on hassu tunne. Melkein kuin pakahtuisi mutta ei ihan.

Älkää huoliko en minä pakahdu en purskahda. Tai jos purskahdan purskahdan ihan muusta syystä. Läikyn yli kuten steariini nopeasti polttavasti jäähdyn hetkessä mutta jälki jää eikä läikkynyttä saa enää takaisin. Sinisen kynttilän steariini.  

”Sitten on tavaton määrä tehtävää niin kauan kuin valoa riittää, niin että tuskinpa on aikaa edes katsella toinen toistaan” Ulos minulla on kyllä aikaa katsoa, ihmisiinkin. Ulos ihmisiin sisälle ihmisiin, toisinaan. Heihin, jotka hymyilevät ensin tai takaisin. 

Joku puhuu se piirtää auringon
tuohon kulmaan
mietin kuka helvetti on rakentanut kaikki nämä ihmeelliset persikanväriset talot, kuka on päättänyt tuon värin.
ja miten se sointuu talveen
kiviin puhtaassa
en minä pelkää jäätä jonka lumi peittää

Pelkään jäätä jossa ei ole tartuntapintaa.

navaton

Oli rakkinen aamu, rakkinen avautuminen.
En myöhästynyt mistään, en juossut paikalle. Olin ajoissa ja se on mainitsemisen arvoista.

Eilen keskustelin yöhön navoista. Onhan minulla napa, kuten kaikilla muillakin, se on oikein mukavaa. Ajatelkaa jos ihmisellä ei olisi napaa lainkaan. Ei äitiä. Ei syntymää edeltäviä sidoksia. Niin, napa tekee meistä inhimillisiä ja itsekkäitä. Maapallolla niitä on kaksi.   

Väsyttää.
Pöydällä on kasa mandariininkuoria, lätkämatsiin tulostettu lippu kamera vihko ja juustohöylä (loputtomasti muutakin). Miten sinä istut tuolillasi kun kukaan ei näe. Hartiat lytyssä, jalat koukussa, käsivarret polvien ympärillä, leuka vinossa. Miten sinä näet mustan nahkalehtiön pöydälläsi, miten sinä näet edessä keikkuvan tytön hiuskiehkurat.

Tänäänkin, kuten useampina päivinä, istuttiin tunteja R:ssä. Meillä on pöytämme, meillä on äänemme, halumme ja taito levittäytyä koko ilma-alalle. Sieltä alkaa jo tunnistaa ihmisiä. Tarjoilijalla oli taitava ote, sata ja yksi lasia yhdessä kädessä, kaksi pientä salaattilautasta toisessa, oli vaaleampi kuin muut, hymyili haaleammin, tuskin huomattavasti. Se tarjoilija joka ei kenties enää ole tarjoilija istui samassa pöydässä kuin viimeksi. Muut kävivät paahtumassa ruskistumassa sievistymässä siinä välissä. Siellä minä tämän bloginkin tein, O:n avustuksella. Kotona ei onnistunut. Yritin, mutta ruutu meni harmaaksi, en tiedä olisiko siitä pitänyt loukkaantua.


Tiedätkö sinä onko liikennevaloissa punainen ylhäällä vai alhaalla?