Olla häpeämätön

Pitkään oli unenomainen olo ja nytkin hieron silmiäni vaikka se todennäköisemmin johtuu vanhasta ripsiväristä kuin tilanteen uskomattomuudesta. Jääkaapissa oli keltainen kirje johon oli lapsenomaisin kirjaimin vuodatettu pahoittelut tapahtumista ja että toivottavasti koirallenne ei aiheutunut minkäänlaisia ruhjeita voi hyvä luoja. Nyt siinäkin sängyssä on nainen maannut, peiton alla päässä soi hiljaisuuden äänet ja ollaan hetki lusikassa. Hassua matala ääni ja tuntuu että ei olla nähty pitkään aikaan olenko muuttunut. Parvekkeelta katsoin valkoisen puun lomasta pihalle jätettyä vaaleanvihreää kastelukannua ja hymyilin koska se kiteytti hetken niin hyvin. Te nauroitte ja sanoitte että pah sä olet vaan kalliolaistunut en minä ole. Ympäristöni muuttaa minua mutta ei tuo minusta mitään mitä en aina olisi ollut, tasoittain.

Unohdin pyytää kupin vastajauhettua kahvia koska en jäänyt aamuksi. Minulla ei ollut lakanoita. Ennen kuin lähdin makasit patjalla ja halusit läksiäishalin muttet tehnyt elettäkään noustaksesi (mielessäni se tuntui kuin olisit asettanut minut päällesi vaikka tuskin sinä ymmärtäisit mitä tällä tarkoitan ei se mitään). Minulla oli mekko ja silloinkin

niin, silloinkin kaikki tuntui käsittämättömän surrealistiselta

Aamun ensimmäiseen junaan oli liian vähän aikaa mutta puhuttiin silti syvällisiä siinä tapanilan juna-aseman penkillä (unohdin kiittää että niin jaoit kanssani) jonnekin katolle oli heitetty Lidlistä dyykattuja akkareita, toista hymyilytti koska hän ei ole tottunut tällaisiin naisiin, millaiseen sitten en oikein saanut selvää. Haluaisin olla häpeämätön. Ei häpyä ei tilannetajua ei päänsisäisiä rajoituksia.

Junassa istuin koko matkan kiusaantuneena vastapäätäni istui mies joka tuijotti minua herkeämättä. Ei kääntänyt katsettaan pois minusta ei edes hymyillyt mutta tuijotti intensiivisen tutkivasti. Ei siinä aluksi mitään mutta hetken päästä aloin vilkuilla miestä vieläkö se katsoo mitä vittua se miettii. Fantasioiko se musta sängyssä kuvitteleeko se mielessään silpovansa ruumiini tai kiduttavansa minua hitaasti mutta varmasti yksi sormi kerrallaan yrittääkö se kuvitella minut kokkaamassa ruokaa muksuilleen mitä se ajattelee miksi se noin tuijottaa ahdistaa. Haluaisin sellaisen katseen,
sellaisen että katseessa olisi voima, niin että minä en olisi katseen alla kutistuja vaan itse näkijä. Haluaisin katsoa tuntemattomia ihmisiä hävyttömästi silmiin välittämättä mistään. Välittämättä mistään tuntematta mitään.   

Lähden hetkeksi mummolaan lähden enkä välttämättä haluaisi ottaa kitaraa mukaan vaikka minä haluan ottaa sen mukaan kaikkialle tällä hetkellä ajatukset tulevasta täyttävät iskelmäradiolta ja tarjouskahvilta mutta tietenkin
tietenkin minä menen