Yhtäkkiä muistin miten lumi narskuu kenkien alla

viherkasveja ja jälleen kerran

On paljon sellaisia asioita joista haluaisin kirjoittaa, muotoilen sanat päässäni ja unohdan ne seuraavassa hetkessä. Joku on tuonut rappukäytäväämme hyllykön ja asetellut siihen viherkasveja, ne jököttävät siinä nurkassa minusta se oli niin kaunis ajatus.

Pestyäni hiukset laitan niihin sellaisen makean purkan tuoksuista hoitoainetta ja ajattelen että mitä jos minäkin alan haista tällaiselta, vaaleanpunaiselta. En ehkä kestäisi sitä.

Tänään vein patjan parvekkeelle kun sade oli juuri loppunut ja istuin siinä lukemassa Bukowskin postitoimistoa ja syömässä minttujäätelöä. Mietin miksei missään ole enää kolikkopuhelimia.

Olen hukannut matkapuhelimeni, jälleen. Hukkasin sen vallan mukavalla tavalla. Puolisen vuotta sitten olin matkalla Espooseen kahden miehen ja kahden naisen kanssa illasta tuli pitkä. Yöbussi oli täpötäynnä niinpä istuin erään miehen viereen ja onnistuin potkaisemaan hänen reppuaan tai kolauttamaan polveni hänen polveensa, muistikuvani ovat sattuneesta syystä varsin hatarat.

Ja siitä syntyi keskustelu

vittuilun täyteinen keskustelu suoraan sanottuna ja se oli oikein miellyttävää
tapasin tuon miehen nyt ensimmäistä kertaa tuon yhteisen bussimatkan jälkeen istuimme Hesperian puistossa ja joimme halpaa valkoviiniä, lähellämme kolme miestä soittivat vanhoja hittejä, vaaleanpunapaitaisella oli tenorifoni. Katselimme tietä ja otimme aikaa kun neonkeltaiseen paitaan pukeutunut Touko Poukon olemuksen omaava mies juoksi jonkinlaista lenkkiä. Kymmenen minuuttia, ja hän ilmestyi aina uudelleen.

Jätin kännykkäni siihen nurmelle, siihen nurmelle
Ja nyt olen jälleen parvekkeella ja luen Postitoimistoa ja syön minttujäätelöä ja mietin, eikö maailma olisi paljon kauniimpi paikka ilman matkapuhelimia

kultaketjuja

Lääkärissä:
Makaan tutkintapöydällä ilman farkkuja ja eläkeikää lähestyvä syvän ja levollisen äänen omaava valkohiuksinen mieslääkäri ojentelee jalkojani mielivaltaisen tuntuisesti ympäriinsä, kun ovi aukeaa ja sisään astuu komea nuori lääkäriopiskelija. Vihaan sitä kun lääkärit ovat hyvännäköisiä. Vanhempi lääkäri ei kiinnitä mieheen huomiota vaan jatkaa säärieni vääntelemistä ja käskee sanoa kun sattuu, yritän olla huomioimatta ketään. Kun vihdoin pääsen jälleen istumaan ja keskustelemaan asioita on huoneessa minun lisäkseni kolme lääkäriä ja yksi hoitaja, sillä tapaukseni on tässä sairaalassa varsin ainutlaatuinen ja ennennäkemätön kuinka mukavaa onpas minulla nyt erityinen olo tai ehkä pikemminkin kuin sirkusolennolla jota tutkaillaan kaltereiden läpi kalterit ovat minun ympärilläni. Vanhempi lääkäri haastelee nuorempia kuin mikäkin Hugh Laurie ja nauraa kengilleni jotka minun piti korjata jeesusteipillä mutta en ehtinyt. Huomaan että sillä komealla lääkärillä on kultaketju ja helpotun. Kultaketjut vähentävät miesten viehättävyyttä noin kuudellakymmenellä prosentilla, ne muuttavat olemuksen limaiseksi, geelimäiseksi, mafiosomaiseksi. Lähden pois tuomiona kaksi miljoonaa kuvausta ja säteilyvaara. Paluumatkalla vastaan tulee poikkeuksellisen suuri määrä kultaketjuja ja silmänisku. 

Vasta maalattu (uni)

Juon mangomehua tänään en aio tehdä mitään

Eilen ratikkapysäkin seinään penkin yläpuolelle oli kiinnitetty lappu että
varo! vasta maalattu
jäätiin siihen tuijottamaan hetkeksi kulmakarvat koholla
ja käveltiin seuraavalle pysäkille
ei penkkejä maalata se on samanlainen urbaanilegenda kuin mies joka hyppäsi seitsemännestä ja jäi henkiin tai tv-lupatarkastajat
eikä se penkkikään näyttänyt erityisen vihreältä

eilen en tutustunut uusiin ihmisiin vaan tapasin rakasta vanhaa tuttua pitkästä aikaa
minä olen niin huono puhumaan puhelimessa

Näin unta että oli sota ja paikkana oli mummola, autossa pihalla oli se virolainen mies, se joka soittaa kitaraa ja vittuilee ja flirttailee, ja se heräsi eloon aina kun kävin autossa silloin syttyi sota. En tiedä mitä teimme, kenelläkään ei ollut tuliaseita minun aseenani oli rikkinäinen harja ja minulla oli tummat vaatteet ja unessa osasin juosta enkä tuntenut kipua. Se virolainen mies vei minua turvaan juoksimme minkä jaloista pääsimme ja tulimme maanalaiseen tunneliin, sisäänkäynti oli kuin faijan vanhalla tallilla ja sisältä se muistutti Meikun sairaalan maanalaisia sokkeloita. Halusimme maan sisään turvaan sillä päällä oli tulta ihmiset huusivat kirkuivat juoksivat ympäriinsä, kaikilla oli vanhanaikaisia vaatteita, sellaisia jotka korostavat lantiota ja knalleja. Mutta kun avasimme ovet käytävään juoksivat ihmiset sielläkin päämäärä hukassa ja aloin hermostua. Löysimme tunnelista supermarketin joka oli varustettu juuri tällaisia tilanteita varten
ostimme miehen kanssa säilykepersikoita ja muutamia alkoholijuomia
sitten menimme takaisin sotimaan

Värejä

Olen täällä.
Autossa mutsi kertoi tarinoita ohi kulkevista taloista, yhdestä puuttui katto, tuolla asui veljekset Ari-Pekka rakasti minua ja Reijo veti turpaan voi niitä aikoja ja silloin kun minä olin nuori. Tyhjässä talossa syön tomaattikeittoa ja minttujäätelöä, tupakoin parvekkeella salatta ja katson Flashdancea kultainen kasari luoja.

Mamman luona salamoi. Me istuttiin pihakeinussa ja yritettiin grillata sateessa ja ääni kuului läheltä lujaa ruoskan sivallus. Päässä soi sataa sataa ropisee ja sisällä mamma luki lehdestä ruhtinas alpertin häistä ja totesi että ei se sille antaisi, perkele.

Papalla päällä paita jossa Karvinen sanoi ”tänään olen niin hyvällä tuulella että voit selittää minulle mitä tahansa”. Jos olisitte ikinä tavanneet hänet ymmärtäisitte sanojen ironian. Myöhemmin vierailtiin vanhoilla jotka pitävät seinällään posliinilautasia ja kaapissa arvokkaita astioita, yöpöydällä kuva edesmenneestä yrjöstä tai erkistä.

Yöllä join liian makeaa valkoviinia kahvikupista ja kuinka rakastankaan sitä paikkaa.
Värejä

Olla häpeämätön

Pitkään oli unenomainen olo ja nytkin hieron silmiäni vaikka se todennäköisemmin johtuu vanhasta ripsiväristä kuin tilanteen uskomattomuudesta. Jääkaapissa oli keltainen kirje johon oli lapsenomaisin kirjaimin vuodatettu pahoittelut tapahtumista ja että toivottavasti koirallenne ei aiheutunut minkäänlaisia ruhjeita voi hyvä luoja. Nyt siinäkin sängyssä on nainen maannut, peiton alla päässä soi hiljaisuuden äänet ja ollaan hetki lusikassa. Hassua matala ääni ja tuntuu että ei olla nähty pitkään aikaan olenko muuttunut. Parvekkeelta katsoin valkoisen puun lomasta pihalle jätettyä vaaleanvihreää kastelukannua ja hymyilin koska se kiteytti hetken niin hyvin. Te nauroitte ja sanoitte että pah sä olet vaan kalliolaistunut en minä ole. Ympäristöni muuttaa minua mutta ei tuo minusta mitään mitä en aina olisi ollut, tasoittain.

Unohdin pyytää kupin vastajauhettua kahvia koska en jäänyt aamuksi. Minulla ei ollut lakanoita. Ennen kuin lähdin makasit patjalla ja halusit läksiäishalin muttet tehnyt elettäkään noustaksesi (mielessäni se tuntui kuin olisit asettanut minut päällesi vaikka tuskin sinä ymmärtäisit mitä tällä tarkoitan ei se mitään). Minulla oli mekko ja silloinkin

niin, silloinkin kaikki tuntui käsittämättömän surrealistiselta

Aamun ensimmäiseen junaan oli liian vähän aikaa mutta puhuttiin silti syvällisiä siinä tapanilan juna-aseman penkillä (unohdin kiittää että niin jaoit kanssani) jonnekin katolle oli heitetty Lidlistä dyykattuja akkareita, toista hymyilytti koska hän ei ole tottunut tällaisiin naisiin, millaiseen sitten en oikein saanut selvää. Haluaisin olla häpeämätön. Ei häpyä ei tilannetajua ei päänsisäisiä rajoituksia.

Junassa istuin koko matkan kiusaantuneena vastapäätäni istui mies joka tuijotti minua herkeämättä. Ei kääntänyt katsettaan pois minusta ei edes hymyillyt mutta tuijotti intensiivisen tutkivasti. Ei siinä aluksi mitään mutta hetken päästä aloin vilkuilla miestä vieläkö se katsoo mitä vittua se miettii. Fantasioiko se musta sängyssä kuvitteleeko se mielessään silpovansa ruumiini tai kiduttavansa minua hitaasti mutta varmasti yksi sormi kerrallaan yrittääkö se kuvitella minut kokkaamassa ruokaa muksuilleen mitä se ajattelee miksi se noin tuijottaa ahdistaa. Haluaisin sellaisen katseen,
sellaisen että katseessa olisi voima, niin että minä en olisi katseen alla kutistuja vaan itse näkijä. Haluaisin katsoa tuntemattomia ihmisiä hävyttömästi silmiin välittämättä mistään. Välittämättä mistään tuntematta mitään.   

Lähden hetkeksi mummolaan lähden enkä välttämättä haluaisi ottaa kitaraa mukaan vaikka minä haluan ottaa sen mukaan kaikkialle tällä hetkellä ajatukset tulevasta täyttävät iskelmäradiolta ja tarjouskahvilta mutta tietenkin
tietenkin minä menen

yöt 3

Istutaan kai puistossa eikä millään tule pimeä.
soitan jonkun juhan tyttöystävälle numero on ruttuiselle ruutupaperille kuulakärkikynällä kirjoitettu, juha on linnassa eikä muija kuulosta liian tyytyväiseltä ääneeni
jätän tatuoidun miehen istumaan nurmikolle

 

Herään Kruununhaasta seinillä on kirjoja. Sotkuinen asunto sellainen jossa nuoret romantikot elävät ja ruokkivat köyhiä. Verhotkin utuiset
ikkunan eteen vedetyt

Olen jo lähdössä huomaan nurkassa skitan, epävireisen ja puolihengettömän
Sanotaan että kitara muistaa sävelet
että soinnun värinä ei koskaan poistu soittimesta
että joka ikinen soitettu sävel on piilossa instrumentin atomeissa.
ja niin soitin hetken yksin sillä sohvalla minä jäin siihen huoneeseen olen siinä värinässä

ostan turkinpippureita ja pepsimaxin
istun lamaantuneena ratikassa päättäriltä päättärille
ja sitten nukun

märy

En tiedä mikä minuun on mennyt. Olen tänään itkenyt neljästi.

Ensimmäisen kerran itkin kuunnellessani Eppuja kasin ratikassa. Vieressäni istui vahvasti juopunut mies, menossa Marian sairaalaan pumppu sökönä koskaan ei mitään pahaa ollut tarkoittanut kelleen kuulema. Pohjanmaan poika, hän hoki, pohjanmaan poika.

Toisen kerran itkin olosuhteissa joista en jaksa valittaa. Sanotaanko vaikka että minulla on oikeus päiväuniin. Oikeus, kuuletteko!

Kolmannen kerran itkin päiväunien jälkeen katsoessani dokumenttia 70-luvun kulttuurista. Nixon oli kusipää. Kuinka surullista että suosittuihin klubeihin jonottavat ihmiset tunsivat itsensä arvottomiksi vain koska eivät päässeet sisään. Ja kyllä, olen sarkastinen olematta sarkastinen. Freak out-single todistaa minut oikeaksi.

Neljännen kerran itkin lukiessani Voimasta Kaurismäen haastattelua, s. 18 neljännen palstan alalaita ”Aikamme pahin vitsaus on konsumerismi, ja hyvinvointivaltion ideaali nykyisellään perustuu jatkuvan kasvun ideaan, joka on tunnetusti täysin kestämätön.” Miksi nuo sanat sitten niin iskivät, en tiedä. Mutta sen tiedän että Virosta saa viinapullon kolmella eurolla ja minulla on mies odottamassa Tallinnassa.

helsingin krokotiilit

Kuumuus liimaa ilman iholle

Kuljetaan Töölön katuja pitkin ja edellä tyttö kuljettaa kättään penkkiaidan viertä
ollut paljon hiljaa mutta tuntuu kuin se olisi jotenkin turvana mulle siinä ja tarjoan röökin
Jotkut jäävät kuuntelemaan soittoa laulua pummaavat tupakan ja vaativat saada maksaa
kieltäydyn kieltäydyn suostun vaikka tuntuu hassulta ottaa rahaa
ajattelen että se on enemmän soitosta kuin tervasta
jäävät siihen nojaamaan pyöriinsä
esittävät toivomuksia
Valo yössä tulisempana ja kiitos
olitte mahtava yleisö

Kampista kävellen, ympärillä niin paljon ihmisiä niin paljon kauneutta ja iloa ja rakkauttakin avoimuutta  jotakin. Kuulokkeissa soi Judy Garlandin Man that got away mutta se ei masenna vaan ylentää alan. Nurkassa italialainen mies poika poikamies en tiedä puhui täydellistä englantia tuli vähän liian lähelle oli eksyksissä osoitti kartalta hotellin ja oli epätoivoinen, sen huomasi nenästä, en tiedä miten mutta huomasi, se oli vilpitöntä. En osannut auttaa sillä en tiennyt missä olin. Mitä sille miehelle tapahtui. Olen kuullut että krokotiilit ovat erityisen nälkäisiä tähän aikaan vuodesta. 

Edellisenä yönä en nukkunut no nukuin hetken. Sitä ennen kävelin puiston läpi kanavan läpi toisen puiston läpi ja kentälle
ja istuin ja juttelin pitkään kaikesta mitä ei ole jaksanut ääneen sanoa kun ei sillä ole merkitystä, olen tuntenut sanoinkuvaamatonta vastenmielisyyttä katumme kesäyön värejä kohtaan, selittämätöntä vastenmielisyyttä s.o. Vaalean sininen taivas likaisen vihreät puut vaaleanpunaiset kivitalot ja oranssit katulamput. Kuvissa se on kamalinta, kuvottavinta. Nukun parvekkeen pihakeinussa ja herään siihen että polveni eivät koukistu.

Luin Klassikon loppuun oloni on tyhjä