Olen maa johon tahdot

Helluntaina heilan kainalossa näin painajaisen: maa tärisi kuten Jätkäsaaren jokapäiväisissä räjähdyksissä, tiskin takana harmaa lattiamatto tuntui samaan aikaan kovalta ja pehmeältä selän alla. Kommandopipoisen lievästi sanottuna kliseisen ryöstäjän ääni resonoi seinistä yliluonnollisen möreänä. Käskin itseäni rauhoittumaan. Juuri nyt en voi tilanteelle mitään

mitäpä jos mä kuolen tänään

niin, mitäpä sitten

Herättyäni itken pitkään hiljaa, sitten lujempaa ja herätän.

Pihalla röökillä hätkähtelen. Linnut eivät ole koskaan laulaneet kuten viime päivinä. Luonnon keskellä tuntuu kuin ötökät kulkisivat iholla vaikkei siinä mitään ole. Tuhkiksen päällä on kynttilä johon tumppaan savukkeen. Päästän kissat sisään. Tuntuu viidakolta. Maa tärisee.

Minä olen maa

Olen maa johon tahdot 

Näissä hetkissä lattia keinuu ja siksakkaamme kapeita käytäviä pitkin. Poika jolla on hugh grantin surullinen suu laulaa aamuyöllä että annoin sinulle sydämeni mutta halusit sieluni ja syksyllä minä sinua kaipaan. Mutta nyt on kevät ja käsiini painautuneet kuviot muistuttavat sunset bulevardista. Jälleen, en nuku en syö juon rahani yritän olla olematta ahnas tai järkevä, enkä ole vain tunteellinen tai kaihoisa. On hetkiä jolloin kaikki tuntuu hyvältä: minut pyydetään tanskaan minulle lauletaan minulla on mies joka lukee suosittelemiani kirjoja ja verotonta kaljaa. Seuraavassa hetkessä jokainen ihmissuhde tuntuu vaikealta ja puolikkaalta, uudet yön ihmiset ovat liian lähellä liian nopeasti. Ja vaikka tänäkin yönä maailma on pieni, ei se koskaan tuo tarpeeksi lähelle muuta kuin hetken.

haluan parisuhteen mutten syyllisyyttä

haluan vapauden mutten todella

haluan outoutta mutta vain jos se

                        ei ylitä omaani

haluan kauniita sanoja mutten sanahelinää

haluan lauluja mutten enää yhdeltäkään

                        ”todella kaunista”

haluan rakkautta mutten riippuvuutta

haluan palvontaa mutta se tekee oloni epämukavaksi

haluan palvoa mutta olen perusluonteeltani tyytymätön

haluan sylin johon käpertyä tuntea itseni pieneksi

haluan intohimon, kuristavan satuttavan

                        raadollisen himon

ja sen jälkeen täydellisen pehmeyden

haluan suuttua vailla syytä ja että minut lepytetään

olen marttyyri ja sinä olet väärässä

haluan ettei kukaan omista minua mutta silti kuulun jollekulle

silmäni suuni hymyni varpaani napani arpeni

kauneuteni ja rumuuteni, kuuluvat sinulle

haluan että kerrot kaiken mutten tahdo kuulla mitään

En halua olla mystinen, en halua

että minut ratkaistaan

se olisi kaiken loppu

haluan ehkä sittenkin olla mystinen

haluan ettet halua muuta

vaikka minä haluan kaiken 

Mulla on hirveän ikävä sitä yhtä hetkeä kun Käpylässä se nojasi rennosti ulos sadepäivän lämpimässä tunnelmassa ja poltteli tupakkaa ikkunasta. Puhui turhuutta. Hymyili hyvää rauhaa.

Samanlaisia on paljon. Vaikken ole pitkään miettinyt tai ymmärtänyt tai osannut kaivatakaan, hetket Salamaponin kanssa ovat usein sellaisia. Niissä mikään ei ole oikein juuri kohdallaan siinä on jotakin mahdotonta epäkuuluvuutta ja maailmojen yhteensopimattomuutta
myös hyvää, väriseviä säveliä
tuntuu että jokainen kerta oli pieni tarinansa
runollisimpia ovat ne joissa ei suudella
pyyteettömyyttä ja paskaa

voisin herättää eloon

viimeaikoina olen yrittänyt kerätä paljon rohkeutta

yrittänyt olla kuin tämä kaikki ei minulta vaatisikaan

(todellisuudessa pelkään niin että helisen)

hetket aamutupakalla puisilla rappusilla

villapaidastasi käsivarren herkkään ihoon jääneet painaumat

jopa pienet riidanalut jotka unohdetaan

saavat sydämeni hakkaamaan hullun lailla

ja jälleen, minusta on tullut pehmeä

hölmönuskoinen hapuileva yksisuuntainen

ja minulla on paljon opittavaa

rehellisesti sanottuna?

tämä on ehkä ihaninta pitkään aikaan

Hetkittäin on tullut vastaan vaihtoehtoisia kohtaloitani.

kuinka paljon aikaa kuluu ennen kuin tapaan miehen joka kolme vuotta sitten hymyili epäuskoisesti kun murisin espoon avarissa luokkatiloissa. Sitten on näitä päiviä kun sitä syö rivin ja toisen ja kolmannen suklaata ja nukkuu silmät auki tunneilla eikä oikein jaksaisi duunissa selvitellä pienten riitoja tai miettiä kuka on oikeassa tai miten toimia kun ei ole itsekään varma

Ja voitteko kuvitella, olen pikkasen ihastunutkin,

niin vähän että se on kadonnut jo, mutta niin paljon että vielä muutama päivä sitten vatsassa tanssivat lumikeijut

En ehkä näe selvempänä mitä haluan, mutta näen selvempänä mitä en halua 

mies joka laulaa vallankumouksesta ja sen sellaisesta

Ensimmäinen vapaa viikonloppu moneen kuukauteen ja olen sairas. tai en, liioittelin, tulossa kipeäksi kuitenkin. Maailma muuttuu niin nopeasti, että olisi keksittävä uusia vuodenaikoja, tämä ei ole syksy eikä tämä ole talvi. Puissa on vielä vihreitä lehtiä. Jo pelkästään tuulen ääni tuntuu kylmältä iholla

Pari päivää sitten sairaalasta kotiutettu juoppo istui vastapäätä metrossa. Ihmiset harvoin istuvat loosiini metrossa, ja ne jotka istuvat ovat yleensä nuoria naisia tai vanhoja miehiä. Juopolla oli violetti paita joka pullotti vatsan kohdalta, roikkuvat posket ja värikäs pipo. Istuessaan se katsoi mua arvioivasti ja hymähti että "runoja". Luin herra Yrjänän Arcanaa. Juttelimme lyhyen matkan minä juttelin enemmän. Repusta mies kaivoi uskottavanoloisen runokirjan. Sitten katosin ja mies jäi metroon.
Sen pituinen se. 

Ai niin, uniini on ilmestynyt vakiohahmoja jotka kulkevat usein läpi mutta eivät jää pitkäksi: paksunilkkainen hattupäinen nainen ja mies joka yrittää tunkea tuorehyllyn pussia taskuunsa onnistumatta. Sitten myös lääkäri, joka kerran kertoi minulle kirjoittavansa runoja

toiset liikkuvat nopeasti, lääkäri pyyhältää etukenossa asetellen kuulakärkikynää povitaskuunsa, paksunilkkainen nainen vaappuu hitaasti kuin pingviini. Kun saan unta jos saan ja toisinaan saan,

ovat unet yhtä valkoisia kuin napit joiden avulla nukahdan

Oli hetki ennen Pietarin risteilyä, terminaalissa odottaessa, ihmettelemässä

istuin rautaisella penkillä ja avasin satunnaisen sivun, luin lauseen ja hälinä katosi, äänet katosivat istuessani jonkin sortin tyhjiössä:

”Minä seison raitiovaunun sillalla ja olen täysin epävarma asemastani tässä maailmassa, tässä kaupungissa, omassa perheessäni.”

Niin.

On helpompi yhdistää omat tunteet sanottuihin sanoihin, kuin kuvailla omilla sanoilla todellisia tunteita.

Eilen sanoin, että tekisi mieli hänelle huutaa. Valehtelin.

Tänään seisoimme koko matkan ratikassa ja ensimmäistä kertaa näin, miten hiuksenhienosti vinot hampaat hänellä on, ne näkyvät aina hymyssä.

Loistavat ruskeat silmät, harmaata kiharissa hiuksissa. Miten voisin hänelle huutaa kun meistä molemmista

piti tulla insinöörejä