tiistai 21. toukokuuta 2013

Olen maa johon tahdot


Helluntaina heilan kainalossa näin painajaisen: maa tärisi kuten Jätkäsaaren jokapäiväisissä räjähdyksissä, tiskin takana harmaa lattiamatto tuntui samaan aikaan kovalta ja pehmeältä selän alla. Kommandopipoisen lievästi sanottuna kliseisen ryöstäjän ääni resonoi seinistä yliluonnollisen möreänä. Käskin itseäni rauhoittumaan. Juuri nyt en voi tilanteelle mitään
mitäpä jos mä kuolen tänään
niin, mitäpä sitten

Herättyäni itken pitkään hiljaa, sitten lujempaa ja herätän.
Pihalla röökillä hätkähtelen. Linnut eivät ole koskaan laulaneet kuten viime päivinä. Luonnon keskellä tuntuu kuin ötökät kulkisivat iholla vaikkei siinä mitään ole. Tuhkiksen päällä on kynttilä johon tumppaan savukkeen. Päästän kissat sisään. Tuntuu viidakolta. Maa tärisee.
Minä olen maa
Olen maa johon tahdot 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Näissä hetkissä lattia keinuu ja siksakkaamme kapeita käytäviä pitkin. Poika jolla on hugh grantin surullinen suu laulaa aamuyöllä että annoin sinulle sydämeni mutta halusit sieluni ja syksyllä minä sinua kaipaan. Mutta nyt on kevät ja käsiini painautuneet kuviot muistuttavat sunset bulevardista. Jälleen, en nuku en syö juon rahani yritän olla olematta ahnas tai järkevä, enkä ole vain tunteellinen tai kaihoisa. On hetkiä jolloin kaikki tuntuu hyvältä: minut pyydetään tanskaan minulle lauletaan minulla on mies joka lukee suosittelemiani kirjoja ja verotonta kaljaa. Seuraavassa hetkessä jokainen ihmissuhde tuntuu vaikealta ja puolikkaalta, uudet yön ihmiset ovat liian lähellä liian nopeasti. Ja vaikka tänäkin yönä maailma on pieni, ei se koskaan tuo tarpeeksi lähelle muuta kuin hetken.

lauantai 13. huhtikuuta 2013


haluan parisuhteen mutten syyllisyyttä
haluan vapauden mutten todella
haluan outoutta mutta vain jos se
                        ei ylitä omaani
haluan kauniita sanoja mutten sanahelinää
haluan lauluja mutten enää yhdeltäkään
                        ”todella kaunista”
haluan rakkautta mutten riippuvuutta
haluan palvontaa mutta se tekee oloni epämukavaksi
haluan palvoa mutta olen perusluonteeltani tyytymätön

haluan sylin johon käpertyä tuntea itseni pieneksi
haluan intohimon, kuristavan satuttavan
                        raadollisen himon
ja sen jälkeen täydellisen pehmeyden

haluan suuttua vailla syytä ja että minut lepytetään
olen marttyyri ja sinä olet väärässä
haluan ettei kukaan omista minua mutta silti kuulun jollekulle
silmäni suuni hymyni varpaani napani arpeni
kauneuteni ja rumuuteni, kuuluvat sinulle
haluan että kerrot kaiken mutten tahdo kuulla mitään

En halua olla mystinen, en halua
että minut ratkaistaan
se olisi kaiken loppu

haluan ehkä sittenkin olla mystinen

haluan ettet halua muuta
vaikka minä haluan kaiken 

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Mulla on hirveän ikävä sitä yhtä hetkeä kun Käpylässä se nojasi rennosti ulos sadepäivän lämpimässä tunnelmassa ja poltteli tupakkaa ikkunasta. Puhui turhuutta. Hymyili hyvää rauhaa.

Samanlaisia on paljon. Vaikken ole pitkään miettinyt tai ymmärtänyt tai osannut kaivatakaan, hetket Salamaponin kanssa ovat usein sellaisia. Niissä mikään ei ole oikein juuri kohdallaan siinä on jotakin mahdotonta epäkuuluvuutta ja maailmojen yhteensopimattomuutta
myös hyvää, väriseviä säveliä
tuntuu että jokainen kerta oli pieni tarinansa
runollisimpia ovat ne joissa ei suudella
pyyteettömyyttä ja paskaa

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

voisin herättää eloon

viimeaikoina olen yrittänyt kerätä paljon rohkeutta
yrittänyt olla kuin tämä kaikki ei minulta vaatisikaan
(todellisuudessa pelkään niin että helisen)
hetket aamutupakalla puisilla rappusilla
villapaidastasi käsivarren herkkään ihoon jääneet painaumat
jopa pienet riidanalut jotka unohdetaan
saavat sydämeni hakkaamaan hullun lailla
ja jälleen, minusta on tullut pehmeä
hölmönuskoinen hapuileva yksisuuntainen
ja minulla on paljon opittavaa



rehellisesti sanottuna?
tämä on ehkä ihaninta pitkään aikaan

keskiviikko 16. tammikuuta 2013


Hetkittäin on tullut vastaan vaihtoehtoisia kohtaloitani.
kuinka paljon aikaa kuluu ennen kuin tapaan miehen joka kolme vuotta sitten hymyili epäuskoisesti kun murisin espoon avarissa luokkatiloissa. Sitten on näitä päiviä kun sitä syö rivin ja toisen ja kolmannen suklaata ja nukkuu silmät auki tunneilla eikä oikein jaksaisi duunissa selvitellä pienten riitoja tai miettiä kuka on oikeassa tai miten toimia kun ei ole itsekään varma

torstai 3. tammikuuta 2013

Ja voitteko kuvitella, olen pikkasen ihastunutkin,
niin vähän että se on kadonnut jo, mutta niin paljon että vielä muutama päivä sitten vatsassa tanssivat lumikeijut
En ehkä näe selvempänä mitä haluan, mutta näen selvempänä mitä en halua 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012


Ensimmäinen vapaa viikonloppu moneen kuukauteen ja olen sairas. tai en, liioittelin, tulossa kipeäksi kuitenkin. Maailma muuttuu niin nopeasti, että olisi keksittävä uusia vuodenaikoja, tämä ei ole syksy eikä tämä ole talvi. Puissa on vielä vihreitä lehtiä. Jo pelkästään tuulen ääni tuntuu kylmältä iholla

Pari päivää sitten sairaalasta kotiutettu juoppo istui vastapäätä metrossa. Ihmiset harvoin istuvat loosiini metrossa, ja ne jotka istuvat ovat yleensä nuoria naisia tai vanhoja miehiä. Juopolla oli violetti paita joka pullotti vatsan kohdalta, roikkuvat posket ja värikäs pipo. Istuessaan se katsoi mua arvioivasti ja hymähti että "runoja". Luin herra Yrjänän Arcanaa. Juttelimme lyhyen matkan minä juttelin enemmän. Repusta mies kaivoi uskottavanoloisen runokirjan. Sitten katosin ja mies jäi metroon.
Sen pituinen se. 

Ai niin, uniini on ilmestynyt vakiohahmoja jotka kulkevat usein läpi mutta eivät jää pitkäksi: paksunilkkainen hattupäinen nainen ja mies joka yrittää tunkea tuorehyllyn pussia taskuunsa onnistumatta. Sitten myös lääkäri, joka kerran kertoi minulle kirjoittavansa runoja
toiset liikkuvat nopeasti, lääkäri pyyhältää etukenossa asetellen kuulakärkikynää povitaskuunsa, paksunilkkainen nainen vaappuu hitaasti kuin pingviini. Kun saan unta jos saan ja toisinaan saan,
ovat unet yhtä valkoisia kuin napit joiden avulla nukahdan

perjantai 2. marraskuuta 2012


Oli hetki ennen Pietarin risteilyä, terminaalissa odottaessa, ihmettelemässä
istuin rautaisella penkillä ja avasin satunnaisen sivun, luin lauseen ja hälinä katosi, äänet katosivat istuessani jonkin sortin tyhjiössä:

”Minä seison raitiovaunun sillalla ja olen täysin epävarma asemastani tässä maailmassa, tässä kaupungissa, omassa perheessäni.”

Niin.

On helpompi yhdistää omat tunteet sanottuihin sanoihin, kuin kuvailla omilla sanoilla todellisia tunteita.

Eilen sanoin, että tekisi mieli hänelle huutaa. Valehtelin.

Tänään seisoimme koko matkan ratikassa ja ensimmäistä kertaa näin, miten hiuksenhienosti vinot hampaat hänellä on, ne näkyvät aina hymyssä.
Loistavat ruskeat silmät, harmaata kiharissa hiuksissa. Miten voisin hänelle huutaa kun meistä molemmista
piti tulla insinöörejä