Oli hetki ennen Pietarin risteilyä, terminaalissa odottaessa, ihmettelemässä

istuin rautaisella penkillä ja avasin satunnaisen sivun, luin lauseen ja hälinä katosi, äänet katosivat istuessani jonkin sortin tyhjiössä:

”Minä seison raitiovaunun sillalla ja olen täysin epävarma asemastani tässä maailmassa, tässä kaupungissa, omassa perheessäni.”

Niin.

On helpompi yhdistää omat tunteet sanottuihin sanoihin, kuin kuvailla omilla sanoilla todellisia tunteita.

Eilen sanoin, että tekisi mieli hänelle huutaa. Valehtelin.

Tänään seisoimme koko matkan ratikassa ja ensimmäistä kertaa näin, miten hiuksenhienosti vinot hampaat hänellä on, ne näkyvät aina hymyssä.

Loistavat ruskeat silmät, harmaata kiharissa hiuksissa. Miten voisin hänelle huutaa kun meistä molemmista

piti tulla insinöörejä