Mulla on hirveän ikävä sitä yhtä hetkeä kun Käpylässä se nojasi rennosti ulos sadepäivän lämpimässä tunnelmassa ja poltteli tupakkaa ikkunasta. Puhui turhuutta. Hymyili hyvää rauhaa.

Samanlaisia on paljon. Vaikken ole pitkään miettinyt tai ymmärtänyt tai osannut kaivatakaan, hetket Salamaponin kanssa ovat usein sellaisia. Niissä mikään ei ole oikein juuri kohdallaan siinä on jotakin mahdotonta epäkuuluvuutta ja maailmojen yhteensopimattomuutta
myös hyvää, väriseviä säveliä
tuntuu että jokainen kerta oli pieni tarinansa
runollisimpia ovat ne joissa ei suudella
pyyteettömyyttä ja paskaa