Helluntaina heilan kainalossa näin painajaisen: maa
tärisi kuten Jätkäsaaren jokapäiväisissä räjähdyksissä, tiskin takana harmaa
lattiamatto tuntui samaan aikaan kovalta ja pehmeältä selän alla.
Kommandopipoisen lievästi sanottuna kliseisen ryöstäjän ääni resonoi seinistä yliluonnollisen möreänä.
Käskin itseäni rauhoittumaan. Juuri nyt en voi tilanteelle mitään
mitäpä jos mä kuolen tänään
niin, mitäpä sitten
Herättyäni itken pitkään hiljaa, sitten lujempaa ja herätän.
Pihalla röökillä hätkähtelen. Linnut eivät ole koskaan laulaneet kuten viime päivinä.
Luonnon keskellä tuntuu kuin ötökät kulkisivat iholla vaikkei siinä mitään ole.
Tuhkiksen päällä on kynttilä johon tumppaan savukkeen. Päästän kissat sisään.
Tuntuu viidakolta. Maa tärisee.
Minä olen maa
Olen maa johon tahdot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän