mies joka laulaa vallankumouksesta ja sen sellaisesta

Ensimmäinen vapaa viikonloppu moneen kuukauteen ja olen sairas. tai en, liioittelin, tulossa kipeäksi kuitenkin. Maailma muuttuu niin nopeasti, että olisi keksittävä uusia vuodenaikoja, tämä ei ole syksy eikä tämä ole talvi. Puissa on vielä vihreitä lehtiä. Jo pelkästään tuulen ääni tuntuu kylmältä iholla

Pari päivää sitten sairaalasta kotiutettu juoppo istui vastapäätä metrossa. Ihmiset harvoin istuvat loosiini metrossa, ja ne jotka istuvat ovat yleensä nuoria naisia tai vanhoja miehiä. Juopolla oli violetti paita joka pullotti vatsan kohdalta, roikkuvat posket ja värikäs pipo. Istuessaan se katsoi mua arvioivasti ja hymähti että "runoja". Luin herra Yrjänän Arcanaa. Juttelimme lyhyen matkan minä juttelin enemmän. Repusta mies kaivoi uskottavanoloisen runokirjan. Sitten katosin ja mies jäi metroon.
Sen pituinen se. 

Ai niin, uniini on ilmestynyt vakiohahmoja jotka kulkevat usein läpi mutta eivät jää pitkäksi: paksunilkkainen hattupäinen nainen ja mies joka yrittää tunkea tuorehyllyn pussia taskuunsa onnistumatta. Sitten myös lääkäri, joka kerran kertoi minulle kirjoittavansa runoja

toiset liikkuvat nopeasti, lääkäri pyyhältää etukenossa asetellen kuulakärkikynää povitaskuunsa, paksunilkkainen nainen vaappuu hitaasti kuin pingviini. Kun saan unta jos saan ja toisinaan saan,

ovat unet yhtä valkoisia kuin napit joiden avulla nukahdan

Oli hetki ennen Pietarin risteilyä, terminaalissa odottaessa, ihmettelemässä

istuin rautaisella penkillä ja avasin satunnaisen sivun, luin lauseen ja hälinä katosi, äänet katosivat istuessani jonkin sortin tyhjiössä:

”Minä seison raitiovaunun sillalla ja olen täysin epävarma asemastani tässä maailmassa, tässä kaupungissa, omassa perheessäni.”

Niin.

On helpompi yhdistää omat tunteet sanottuihin sanoihin, kuin kuvailla omilla sanoilla todellisia tunteita.

Eilen sanoin, että tekisi mieli hänelle huutaa. Valehtelin.

Tänään seisoimme koko matkan ratikassa ja ensimmäistä kertaa näin, miten hiuksenhienosti vinot hampaat hänellä on, ne näkyvät aina hymyssä.

Loistavat ruskeat silmät, harmaata kiharissa hiuksissa. Miten voisin hänelle huutaa kun meistä molemmista

piti tulla insinöörejä

Tekisi mieli mennä ja huutaa hänelle:
ei tämä ole minun kehoni, tämä on vain lainassa!
en osaa käyttää sitä, en tunne sitä, siihen sattuu,
se on epäkunnossa
Yritin vaihtaa sen, mutta en löytänyt kuittia
ja vaikka löytäisinkin, siinä lukisi:
ei palautusoikeutta
Pyydä jotakuta muuta ryömimään ja konttaamaan
olen täällä vain jotta pääsisin jonakin päivänä pois lukiosta

voisin itkeä näiden 20 tuntemattoman ihmisen keskellä jotka etsivät
negatiivista energiaa ympäriltäni

On takki johon käpertyä.
On tulevaisuudessa se, mitä haluan nyt, minulla on

tämä hetki kertakäyttökamerassa. Minulla on puolikas aski savukkeita

vanhoja tekstejä kirjeitä merkintöjä joissa elän kun nykyisyys ei ole hyvä

Tässä on autiota

Jos kaikki muut olisivatkin kuolleet

(puuterilumen leijaillessa)

etkä olisi enää kaunis vaan ruma

voisin uneksia

Ja valot ovat jääneet päälle, viestittämään avaruuteen:

minulla on oma aurinko, minulla on korkea elintaso

kun kodit ovat yksinäisiä tähtiä maanpäällä, ja katulamput

Suomessa jossa filippiiniläiset sairaanhoitajat ja puolalaiset putkimiehet

hehkuvat 

Halasin tänään isää pitkästä aikaa. Se tuoksui bensalta, samanlaiselta kuin silloin joskus pienenä moottoripyörätalleilla, jotka olivat kiveä lattiasta katosta ja seinistä, joissa alastomat naiset olivat liikkumatta seinillä kasvoja en muista mutta muistan ihmisiä partoja ja moottoripyöriä

keho on aika kipeänä. Minulla on parveke jonka lattiassa on reikiä, jotka painautuvat jalkapohjiin kuvioina. Minulla on lyhyet hiukset jotka sisko leikkasi ja huulipunia jokaiselle viikonpäivälle. Opettelin englanniksi kukkia ja puita. Olin melkein unohtanut miten saan asioita joskus aikaan, tuntuu hyvältä, juopuneelta, uupuneelta. Mulla on puoli lasia viiniä jäljellä, juon sen ja nukahdan musiikkiin

ekalla tanssitunnilla en ajatellut pitkään aikaan, moneen minuuttiin, kymmeniin minuutteihin. Sitten kun laskeuduimme lattialle kuvittelemaan ihomme ja maan välille ilmaa ja tilaa ajatukset tulivat ja teki mieli itkeä miten hyvältä kaikki tuntui. Miten erilaisista ristiriitaisista persoonista koostun, kehosta joka on pehmeä ja epätasainen ja viileä ja kaareva, ja äänestä joka on mitä haluan: kova värisevä värähtelevä aaltoileva pehmeä nariseva nasaali ja ydin. Minua

on myös haju ja maku on kosketus ja tunne mutta lähinnä olen vain keho ja ääni

värisevä tärisevä naurava

haluaisin kirjoittaa enemmän

Katonko mä oikeasti Salkkareita. Turhia jäänteitä jostain vanhasta kai
Jätin matikan (sain kehon) musta tuntuu että se tekee mut onnellisemmaksi.
Vähän ehkä mietityttää, voiko ikinä tietää, kuinka paljon näkee ulkoapäin.
Kuka on seuraava ihminen joka mulle soittaa, vastaanko, voisin luvata
Mitä tapahtuukin, mulla on aina Passepartout

Olen ollut jokapuolella, kaikkialla samaan aikaan, en oikeastaan missään siis.
On ikävä tyttöä jonka kanssa istuttiin Handen keikan jälkeen koko yö junaradan viereisessä puistikossa ja oli niin paljon. Haluaisin soittaa, mutta en uskalla. Entä jos aikani loppuvat kesken. Ja ilotulitusten aikaan seisoin seitsemännessä kerroksessa, katolla ja hulmusi, tupakka kylmä olut sauna ja yksinäisyys. Ja mietin miten haluan ottaa sinut elämääni, todella, mutten tiedä miten. Ja kuinka monta kertaa mies voi sanoa rakastavansa naista ennen kuin tämä lakkaa uskomasta.

Ruttopuiston penkille pysähdyn, lehmuksen alle.
Kudottujen puiden keskelle, värien keskelle
kohtaan jossa on tyyntä, kun tuulen saattaa tuntea ympärillä
ohi kulkee ihmisiä jotka kerrankin katsovat ympärilleen kävelessään
sen sijaan että kävelisivät mitään näkemättä kuten niin usein..
ja olen haistanut tuoksuja, tuoksuja sattumanvaraisista ihmisistä
Luen Juicea ja on pitkästä aikaa rauhallinen onnellinen olo
Bultsa 18 käytävillä juoksee lapsia jotka väistävät viimehetkellä juoksiessaan melkein päin
tervetuloa republicaniaan, bisset 3,50, saatamme myös kommentoida hiuksiasi.
edellinen joka käveli tänne tuon näköisenä päätyi jalkalampuksi.

Ensimmäinen aamu kun syksy todella tuoksui ilmassa. Metrossa otsikot tuijottivat tiukasti, mies ammuttiin Helsingin keskustassa, kuolemaa, humalaa ja taidetta löytyy toisen alta. Maanantaiaamuna krapula ja vapina, ja edellisillan sanat mielessä, miten ollaan yhtä. Meillä on sama pulssi. Sielunveli, sielunsisko ja malja sille.

Eräänä toisena päivänä istahdan lukemaan Bukowskia. Ja Bukowskia voi lukea vain tuopin äärellä. Kirjastosta kannoin kasan marokkolaista kansanmusiikkia ja vähän palestrinaa. Keittiön ikkuna ei pysy kiinni ja yöt ovat jo kylmiä. Tuuli tulee läpi raoista, 90-luvun talot ovat tehty hajoamaan.

Ei mulla ole enää nykyään oikein mitään sanottavaa. En osaa sanoa mitään. Yritän, mutta ei ole mitään mikä kannattaisi muotoilla sanoiksi. Päässä on ajatus ampiaisista jotka muuttavat etelään talveksi. Haluaisin ryöstää maailmanpankin ja olla rauhassa hetken. Älkää pyytäkö multa mitään. Älkää ehdottako mitään, älkää sanoko että olen lahjakas
menen lukkoon ja tyhjenen