Tänä aamuna

Niin. No joo. Kaipa. Mikäs siinä. En tiijä.

Pari viimepäivää on ollut aika helppo olla. On ollut alkoholia ja ihmisiä ja toisia miehiä sanomassa asioita ja hauskaa ja musiikkia ja puoliteennäistä naurua, mutta silti ihan mukavaa. Ei oo ollut ikävä ja Tommi Läntisen, joka on siis muusikko, suomimelankoliset sanoitukset vahingossa osuivatkin oikeaan. Kaikki on ollut helppoa eikä ole ahdistanut.

Ja sitten tänä aamuna en tiennyt kenelle soittaa. 

Kerran se sanoi että jos se tekis musta biisin se ois herkkä soljuva rosoinen kaunis (mutta eihän se tiedä musiikista mitään)
ja kaikenlaista muuta mukavaa johon oli hauska sanoa takaisin kaikkea kaunista
Ja mä kerroin että kun mä aloin elää mä ostin kameran ja vinyylisoittimen ja vitusti levyjä ja kirjoja ja sitte musta tuli persaukinen ja nyt ostan vaan kaljaa, mutta ei se mitään koska mulla on jo kaikki tarvittava.

tuhoamisesta

Viimeaikoina ehkä liikaa
saattaa olla että haluan vain tuhota kaiken vaikken ole ikinä nähnyt siinä kauneutta, tuhoamisessa

(pussikaljaa kaisaniemenpuistossa, jälleen kerran, siellä missä poliisikoiramies ja kauniita naisia ja paljain jaloin läheiseen kerrostaloon kuselle, nostettiin malja svedulle, sytytettiin savukkeet, kiitos että menneisyys on menneisyydessä, keväälle, viva la vida and all that jazz)

Ei ole montaakaan tuntia ennen kuin olen taas junassa pohjoiseen, kohti olotilaa joka sulkee ulkopuolelleen Helsingin velvollisuudet kenties melunkin,
(myös sosiaaliset suhteet pussikaljan jamit ja käpylän puutalot joiden sisällä punaviinitaiteilijat punovat juonia jotka tuskin toteutuvat koskaan enkä tiedä onko se onnettomuus vai onni
Sitten on myös pieniä mukavia kriisejä jotka on helppo selvittää ja tuntuu että elämä ei junnaa paikallaan vaan mennään eteenpäin ja mukavia ihmisiä joiden nimet pitäisi muistaa ja haluaisin muistaa mutten muista, olen pahoillani
lisäksi mietin miksi kauniita sanoja on vähemmän mitä pidempään ihmisen tuntee)

ja käpyterassilla oli taas olo kuin prinsessalla ja hoviviihdyttäjällä samaan aikaan,
se taritaa olla rooli johon hakeudun uudestaan ja uudestaan,
irrallaan todellisuudesta mutta totta

Väsymys on nykyajan selitys kaikelle
ja kaikille
uupumus
hysteria
väsymys
uni

kerro se kuulle

En uskalla avata kalenteria. Ensi viikko pelottaa hieman

Ja sitten aina iltaisin juuri ennen nukahtamista on vatsassa lämmin ajatus
Että ollaanhan me yhteydessä
kuulet jokaisen sanani, jokainen tekemäni ääni osuu sinuun aaltona
kerron viestini kuulle ja otat sen vastaan kuun loisteena
(juttelin kuulle eilen)
Free delivery
Luultavasti jos joku toinen olisi kehottanut minua puhumaan kuulle ja sanonut ohimennen rakastavansa
---

Mutta nyt tässä kuuntelen kun pianoa viritettään ja olet jokaisessa sävelessä

Mutta osaan ajatella vain vesitornin huippua, kauniita silmiä
Ruokakaupan roskapihaa ja laatikollista banaaneja
mansikoita bisseä ja huntin savukkeita, sekalaista jenkkaa tanssivia ihmisiä
tunnelia, joka vastaa kun sille juttelee
kosketusta korvalehdellä, huulia ohimolla
ohitanssittuja öitä, kahden tunnin unta ja taas aamua
laittomuuksia Kööpenhaminassa
Sitä miten helpolta tuntuu murhata toinen ihminen
Otavaa
Sitä tunnetta kun joku kaappaa sinut mukaansa ja lähtee juoksemaan ja melkein-
Ei mitään erityistä, tuntemista

tee tästä minulle onnea

Puran kadonnutta matkalaukkua ja vaatteeni tuoksuvat tanskalta.
En tiedä miltä pitäisi tuntua, eilen nenäliinat tekivät vuoren vessanpyttyyn. Tänään kävelin ympäriinsä loskassa niin kauan, etteivät aivoni enää jaksaneet tunnistaa kipua ja jalat kulkivat itsestään, niin käy joskus kun väsyttää. Kokeilin olla eristämättä itseäni musiikilla ja se tuntui aika hyvältä, pidän siitä että suomessa linnut laulavat talvisinkin.
Seisoin siinä yhdessä kohdassa, joka tuntui parhaalta, siinä missä menee autoja ohitse, muttei liikaa, siinä missä on puita ympärillä niin että humisee, muttei liikaa, siinä missä on rauhaisaa ja rauhatonta ja sairaita ihmisiä.

Kun nyt kirjoitan, todellisuudessa yritän vain muistaa jokaisen suudelman ohimolle ja miltä se tuntui. Tai sen, kun väsymystä ei ollut olemassa ja tietoisuus itsestä karkasi jonnekin aivan muualle ja sai tehdä aivan mitä tahansa ja se tuntui kauniilta. Jokaisen kysymyksen, johon ei ole väärää vastausta, mutta ainoa oikea on totta kai. Pidän siitä, että tässä maassa osataan kommunikoida tavalla, joka on muille vieras: hiljaisuus.
Mutta toivoisin, että voisimme olla lähempänä
koskettaa niin että tuntuu hyvältä mutta ei tarkoita mitään
fuck the fucking, love making love
tunteita voi hallita, minun on opeteltava miten

Luulen, että minun on pidettävä tauko,
nukuttava koko huominen päivä,
ja koko sen jälkeinen päivä,
ja sitten ehkä vielä yksi päivä,
olla nousematta sängystä, olla kirjoittamatta ylös sitä, mikä on kuitenkin minussa ja minkä pelkään unohtuvan, vaikka ei niin tapahdu
rakastan

Matkalla lukion tanssiaisiin vol. 2

Kaikui, ihan todella kaikui talojen seinistä kun kävelin kotiin narskuvan pakkaslumen peittämää asfalttia, siinä Ärrän kohdalla soi Tuntemattomalle ja tuntui kuin kännykkä olisi soinut, vaikka ei soinutkaan. Alkaa kohta olla jo hyvä olo pois lähtemisestä, asiat on järjestelty ja olen varma etten kuole siihen mitä tapahtuu täällä sillä välin, vaikka niin paljon. Muilutuksia ja postmodernismia ja tansseja. Tanska tuntuu taas pieneltä elämältä. Toivon etten opi yhtä paljoa kuin viimeksi, oppiminen on niin rasittavaa toisinaan.

Kuuntelin koko yön Bukowskin nauravaa sydäntä Waitsin lukemana, uudestaan uudestaan. Rakastan tapaa jolla hän sanoo minun olevan upea, kokemuksen syvällä rintaäänellä, heh. Ulkona sataa lunta sillä tavalla rauhallisesti kuin aina elokuvissa ja lentokenttä on mielessä harmaa, mutta katsotaan.

Nähdään viikon kuluttua, olkaa kauniita.

tukkoisuudesta

-->Matikanopettaja ei ollut ajanut sänkeään ja näytti heti jotenkin rennommalta. Valitettavasti en ehtinyt häntä sen pidempää tuijottaa sillä kuumeessa matemaattisten kipupisteiden kohtaaminen vaatii omanlaistaan keskittymiskykyä. Ei sillä, että minulla sitä olisi.

salamaponi sanoi eilen että kesä oli seikkailu ja minun pitäisi olla otettu että tämä ilta. Mee nukkumaan, kännykkä on unohtunut rappusille ja ääni takeltelee mutta heti sen kuultuani kaikki tuli eläväksi ja tuntui että siitä oli vain hetki kun viimeksi tavattiin,

ja oli se mies, jota poliisikoira puri seuraavalla viikolla, ja se oli sille luultavasti aivan oikein.

Nyt olen tukkoinen, olen kaivautunut kaiken alle katsomaan keskinkertaista ranskalaista dokumenttielokuvaa, on terästettyä viinimarjamehua auttamaan aikatauluissa, miten minä saan kaiken tehtyä kun tuntuu kuin sääreni eivät pysy enää kiinni polvissani ja kaksi kumivasaraa hakkaavat päätä, vuoroin oikea vasen oikea vasen

O pyysi minua naimisiin. Juttelin rehtorin kanssa ratikassa ja hämmennyin koska se oli mukavaa, vaikka hiukset. Olen Ruoholahden metroasemalla, joka päivä, joka tunti, joka minuutti, joka sekunti. Jopa nyt, vielä jonkin aikaa.