Viimeaikoina ehkä liikaa
saattaa olla että haluan vain tuhota kaiken vaikken ole ikinä nähnyt siinä kauneutta, tuhoamisessa
(pussikaljaa kaisaniemenpuistossa, jälleen kerran, siellä missä poliisikoiramies ja kauniita naisia ja paljain jaloin läheiseen kerrostaloon kuselle, nostettiin malja svedulle, sytytettiin savukkeet, kiitos että menneisyys on menneisyydessä, keväälle, viva la vida and all that jazz)
Ei ole montaakaan tuntia ennen kuin olen taas junassa pohjoiseen, kohti olotilaa joka sulkee ulkopuolelleen Helsingin velvollisuudet kenties melunkin,
(myös sosiaaliset suhteet pussikaljan jamit ja käpylän puutalot joiden sisällä punaviinitaiteilijat punovat juonia jotka tuskin toteutuvat koskaan enkä tiedä onko se onnettomuus vai onni
Sitten on myös pieniä mukavia kriisejä jotka on helppo selvittää ja tuntuu että elämä ei junnaa paikallaan vaan mennään eteenpäin ja mukavia ihmisiä joiden nimet pitäisi muistaa ja haluaisin muistaa mutten muista, olen pahoillani
lisäksi mietin miksi kauniita sanoja on vähemmän mitä pidempään ihmisen tuntee)
ja käpyterassilla oli taas olo kuin prinsessalla ja hoviviihdyttäjällä samaan aikaan,
se taritaa olla rooli johon hakeudun uudestaan ja uudestaan,
irrallaan todellisuudesta mutta totta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän