Kaikui, ihan todella kaikui talojen seinistä kun kävelin kotiin narskuvan pakkaslumen peittämää asfalttia, siinä Ärrän kohdalla soi Tuntemattomalle ja tuntui kuin kännykkä olisi soinut, vaikka ei soinutkaan. Alkaa kohta olla jo hyvä olo pois lähtemisestä, asiat on järjestelty ja olen varma etten kuole siihen mitä tapahtuu täällä sillä välin, vaikka niin paljon. Muilutuksia ja postmodernismia ja tansseja. Tanska tuntuu taas pieneltä elämältä. Toivon etten opi yhtä paljoa kuin viimeksi, oppiminen on niin rasittavaa toisinaan.
Kuuntelin koko yön Bukowskin nauravaa sydäntä Waitsin lukemana, uudestaan uudestaan. Rakastan tapaa jolla hän sanoo minun olevan upea, kokemuksen syvällä rintaäänellä, heh. Ulkona sataa lunta sillä tavalla rauhallisesti kuin aina elokuvissa ja lentokenttä on mielessä harmaa, mutta katsotaan.
Nähdään viikon kuluttua, olkaa kauniita.
pidä hauskaa, ikävä sinnuu jo nyt bubunen <3
VastaaPoista