Näin näytelmän jossa käytettiin rekvisiittana minun tupakkaani.
Olin ylpeä lapsistani.
Katsoin tapaa jolla se outo tyttö liikkui ympäri lavaa vähitellen ja ajattelin että mitä jos me kaikki tekisimme noin. Mitä jos meillä kaikilla olisi niin ahdistunut olo että emme pysyisi sekuntiakaan paikallamme kun joku puhuttelisi meitä kiljahtaisimme ja painaisimme päämme maan sisään sillä kun me emme näe muita, olemme näkymättömiä, entä jos vain liikkuisimme kuten meistä tuntuu antaisimme kätemme liikkua minne ne haluavat ja valehtelisimme koska emme voi sille mitään. Ja katselin miten lava hämärtyi ja lentosuukkoja vaihdettiin ja miten jokaisen onnellisen perheen takana on väkivaltaa ja allekirjoitin huomaamattani. Kirjoita muistiin parhaat loukkaukset, syö paskaa, sulla on ongelmia.
”moi mä luin sun blogista että sä veit kirjastonkirjoja”
”joo”
”ostetaanko jätskit?”
”ostetaan vaan”
Söin lounaaksi frittimuikkuja ja greippimehua Itäkeskuksen ainoalla porvarinurmella, siinä, jonka ohi kaikki pyöräilijät ajavat ja lähimmät ihmiset mulkoilevat parvekkeelta jos naurat liian kovaan ääneen. Kasvatus tuntemaan värähdyksiä tässä maassa ei ole aivan mallillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän