Istuin ja katsoin kun pilvet uivat hitaasti päälleni.
Kuolinpäivä se vasta on elämisen arvoinen.
Löysin ruusun kahden vuoden takaiselta kevätpäivältä tai ehkä oli jo melkein kesä. Silloin ei ollut kylmä ei lämmin, juotiin mukavan sivistyneesti peruukit päässä kahvia pienistä pienistä kupeista jotka loppuivat aina kesken en ottanut kakkua kun ei tehnyt mieli ja piti laihduttaa ja lupasin itselleni että en itke ja itkin vasta kun kukaan ei nähnyt
Eräs sanoi että olin antanut paljon. En tiedä miksi se tuntui tärkeältä varmaan koska en oikeastaan uskonut siihen. Hän halasi sillä tavalla että ei malttanut seisoa siinä halaamatta koko keho oli valmistautunut, otti nopeasti syliin ja puristi tiukasti mutta halusi päästä jo pois, sen aavisti sanojen eleiden rytmistä. Se teki hiukan surulliseksi mutta minäkin halusin pois.
Yksikin ylimääräinen hetki siellä olisi voinut tappaa.
Sitä oli kai liikkeellä.
Muutaman hetken kesän aikana kaipasin takaisin mutta oikeastaan en tiedä mitä ikävöin. Ehkä ääntä. Oli matalia ääniä oli kulutettuja ääniä ei ollut musiikkia. Puhutaan jumalasta tai puhutaan nukkumisesta mutta ei puhuta siitä että joku kuolee kohta tai puhutaan vaan mutta se on sitten salaisuus. Ehkä meidän pitäisi puhua onko kaikki kunnossa mikä on vialla nouse ylös lattialta älä istu pulpetilla hienot villasukat. Kiedo kokonainen lankakerä ympäri pienen pientä huonetta, ympäri pöydänjalkojen ohi laatikoiden kirjojen sormien. Suostuttele minut mukaanne anna päivittäinen kofeiiniannokseni, pyydän, etkö näe että olen väsyneempi kuin koskaan. Illalla kirjoitan taas viisi sivua teknisesti hyvää kamalaa tekstiä jossa on minulle liikaa sisältöä ja jota häpeän. En nuku koko yönä. Aamulla nousen taas hieman väsyneempänä ja lähden alhaalla odottaa tyhjä bussi. Astun siihen ja toistan saman uudestaan. Ja kaikki uutiset kertovat siitä että mitään ei koskaan tapahdu.
Hiukset kasvavat vähitellen alusta.
Jos vain olisin mukavampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän