Kehityspsykologiaa

Älä vikise, en minä vahingoita häntä, omaa lastani, älä sure. Piilotetaan yhdessä keittiöveitset, piiloudutaan sängyn alle pehmeiden peittojen väliin, niin hän on turvassa meiltä. Et sinä voi hormonaalisesti ymmärtää, miltä synnytyksen jälkeinen masennus tuntuu. Meidän rakkaussuhteemme tuhoutui kun saimme lapsen, lapsi varasti toisemme, vei minut sinulta ja sinut minulta, me halusimme hänet väliimme. Ei panikoida. En minä mene ostamaan röökiä lähikioskilta ja palaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin onnettomana hylkiönä. Enkä minä päästä sinua ulos täältä. Pysy sinä sisällä ja teroita veitsiäsi. Kuinka voit edes tietää lapsen omaksesi jollei se ole sinusta tullut, kuinka voit väittää omistavasi paitsi hiekan ullakolla ja keinun pihalla, myös minut, meidät? Jos sinä seisot tässä ja olet puu haapa tai tammi, niin minä kerron salaisuuteni vaikken olekaan kuningas. Minä vihaan teitä. Asetutaanko tutkittavaksi. Ehkä joku toinen osaa oikeuttaa meidät, kertoa meille mitä helvettiä tämä on. Emmekö me aina halunneet lapsen. Ja jos sinä juotkin ja jos minä juonkin, niin mitä väliä sillä on? Eikö lapsemme sen ansaitse, jos me hänen takiaan juomme.
     Ja öisin, öisin meitä piinaavat ne unet tuonelan mustasta joesta ja valkoisesta kehdosta virtaamassa poispäin, sinä ja minä hääasuissamme mustan taustan edessä vilkuttamassa hiljalleen, värejä ei ole. Vilkutetaan, on onnellinen olo, heilutetaan kuin olisimme haikeita, näin lapsi säilyy traumoilta. Sillä totuushan vain on että emme me ole valmiita vanhemmiksi, olemme liian nuoria ja huokaamme helpotuksesta. Hätkähtäen heräämme tähän aikaan tähän ikään, jossa olemme tarpeeksi kypsiä, liiankin kypsiä sietämään tätä paskaa. Katsotaanko taas kotivideoita? Ei ikinä kuvata uusia. Poltetaan valokuvat joissa välissämme ei ole ketään, poltetaan ne uuden kotimme neitseellisessä takassa. Katsellaan pienokaista istumassa kaatumassa ja taas istumassa eikä auteta. Itkeminen kasvattaa, luoja tietää, että me olemme saaneet itkeä.    
     Katsotaan sitä. Katsotaan milloin se oppii pelkäämään. Hankitaan mustavalkoruudullinen kaakelilattia keittiöön ja teeskennellään olevamme ravintolassa Pariisissa. Tehdään patonkia ja katsotaan kuinka paljon sen suuhun mahtuu kerralla. Ei meillä ole rahaa. Levitetään sanomalehtiä ympäri tätä halpaa etäistä kerrostaloasuntoa jossa ei ole edes pihaa tuhkakupeille. Ostetaan vaipparahoilla kaksitoista pulloa kalleinta Chardonnayta, vaaleaa kauniin läpikuultavaa, on tehtävä arvovalintoja, kultaseni. Tottahan sinä siitä olet yhtä mieltä kanssani.
     Meidän olisi hankittava tähän asuntoon rappuset, korkeat rappuset jonne pääsemme pakoon. Eihän voida olettaa meidän valvovan joka ikistä päivää. Me olemme ihmisiä. Me olemme me, sinä ja minä. Halusimme jotakin erottamaan meidät ja nyt se on välissämme enää ei meidän tarvitse teeskennellä toisillemme, harjata hampaita aamulla aikaisin ja tulla toistemme viereen takaisin nukkumaan. Nyt olemme toisistamme kolmen suuren keittiöveitsen päässä, ei hengitystä niin suurelta väliltä haista. Hyvä. Huulesi eivät koskaan viehättäneet minua kuten muut ominaisuutesi, jotka nekin ovat jo menettäneet hehkulamppumaisuutensa. Lapsi jatkaa huutoaan teit mitä tahansa. Annetaan ajan kulua. Ehkä jos olemme tarpeeksi epäjohdonmukaisia, äpärästä tulee fiksumpi. Ota sinä hänet nyt, ota sinä hänet kun minä tulen pois täältä sängyn alta, peittojen välistä, ota sinä hänet kun minä lähden lähikioskille ostamaan röökiä. Ota sinä hänet, nähdään kahdenkymmenen vuoden päästä.