Terveyskeskuksessa ei ole jonoa. 

Mieshoitajalla on karvaiset kädet. Tuuheaa mustaa karvaa, niin tiheää että iho hädin tuskin pilkottaa karvojen lomasta. Käymme kokonaisen keskustelun vaihtamatta sanaakaan. Ja taas huoneen ikkunasta näkyy hautausmaa. Mummot ja papat värisevine nivelineen raahustavat verikokeisiin Mariaan vain tuijottaakseen ulos ikkunasta, joka näyttää heidän tulevaisuutensa, haistelevat viime kuun aikakauslehtiä kuin se olisi viimeinen teko ennen kadun ylitystä. Minusta nurmikko tuoksuu ylitsevuotavalta. Sairaalan oloasuihin pukeutuneet potilaat istuvat selkä kumarassa tupakalla sisäpihalla. Se herättää toivoa. Selittämättömästä syystä se kaikki tuntuu kotoisalta. 

Kävelen kotiin kaupan kautta, kun vasen jalka tuntuu yhtäkkiä puutuneelta. Kehittelen itselleni mielessäni harvinaislaatuisen ja vaarallisen sairauden jonka analysoin päässäni Gregoryn kanssa väitellen, oikeasti vain odotan ja juon viinimarjamehua. Mietin miten mukavaa on että minulla on paikka jota voin valehtelematta kutsua kodiksi.
En tee hetkeen mitään. 

Järjestelen kirjat uudestaan, aakkostan niistä listan, siihen menee tunteja hitaalla tempolla. 

En osaa keskittyä, mutta se ei ole mitään uutta. 

Keitän päivän kolmannen kahvipannullisen
Nerudan postinkantaja juttelee joutavia

olisikohan meillä salmiakkia 

Valmisruokaa
taloussokeria
kynttilätuikkuja
simaa
perillä ennen ukonlaulua

lämpimin terveisin
postikortti_prinsessa94


ja ihq raxut päälle.

kantautuu keittiöstä

Kirjoja lukevat ihmiset herättävät minussa luottamusta.
Samojen kirjojen lukeminen on kutinaa jotakin yhteenkuuluvuutta salakerhojäsenyyttä en osaa sanoa. Viimeaikoina olen useampaan kertaan astellut sisään kämppään jonka seiniä peittävät kirjat, muodostuu sottaisen boheemin järjestelmällisyyden illuusio joka on koti. Pallea huutaa hallelujaa ja saanko lainata näistä joka ikisen.

Notskilla kuunneltiin ensin kaikkea muuta ja sitten viimein sauvasirkan laulu kantautuu keittiöstä, maa on taivas ja taivas on maa. Istuttiin siinä ja se ihanan nauravainen puhelias tyttö tuijottaa tulta ja aina toisinaan vilkaisee minua samaan aikaan kuin minä häntä ja hymyilyttää koska siinä on aika hyvä olla, viimeksi olemme nähneet vuosia sitten. On opittava irrottamaan, käteni eivät hae mitään.

On ihmisiä jotka kai haluaisivat nähdä minua, ja minä heitä mutta väsyttää ja taivas on harmaa. Sitten ne joista haen turvaa eivät ole paikalla vaan juoksemassa metsässä tai naulaamassa kattoa takaisin, koska väärään paikkaan astuminen johtaa kadotukseen ja sitäpaitsi, miksi minä heistä turvaa hakisin, se ei ole oikea rooli. Ehkä haluaisin löytää jotakin uutta tänä kesänä. Sellaista joka ei katso tulevaisuuteen
vaan on nyt.

Ovi

Näin tässä nyt sitten kävi. Ihan jees.
Kolmatta kertaa lähden, tällä kertaa sain jo kahvia eikä ollut kiirettä tai ahdistusta.
Salamaponi, jos tätä luet, olet hupsu.

"Mä haluun siihen paikkaan, mistä toi laulaa." Olen jo unohtanut laulun mutta sinne minäkin haluaisin. Kuulosti mukaisalta. Ja sitten kun vain vilkaisee nopeasti, on Ponin tilalla Jesse jakamassa ehtoollista, tuoksuu ja hymyilyttääkin. Katsellaan kuvia balettipojista ja mormoneista ja Tuksusta kun se näytti melkein inhimilliseltä ja poni taikoo ruokaa tyhjästä. Aurinko syöksyy ikkunasta kuin ei malttaisi olla koskettamatta ihoa, maailma hämmentää muttei liikaa, tai oikeastaan yhtään sittenkään. Pöydällä pressopannu, rauhaa. Sen hetken haluan muistaa, levollinen olo.

Ovea avatessaan ei ikinä voi tietää
Toisella puolella saattaa odottaa onni
(avaa ne kaikki)

Käytän viimeiset rahat puolen litran kokikseen, ananas Danioon ja tupakka-askiin.
Näillä minä elän kesän.

Oraakkeli

Mulla on keho täynnä naarmuja mustelmia arpia eilisen jäljiltä, lihakset eivät tottele
Muistikuvissa satumainen puutarha ja kauneus, kesän ensimmäinen tanssiva nuotio

Silloin kerran oudossa elämänvaiheessa selvitettiin keltaisten snoopy-alushousujen mysteeriä ja kysyin vastausta oraakkelilta joka vastasi että ne kuuluvat kukkamekkoiselle tytölle ja ajattelin että jaa. niinkö.

Olen istunut iltaa ja pommittanut oraakkelia kysymyksillä. Pitääkö unohtaa (aivan ehdottomasti), onko se kusipää (on on! Aina ollut!) Tuntuu hauskalta, kaikki onkin leikkiä. Jos saan vastauksen josta en pidä, sivuutan sen. Hetken aikaa elämä toimii niin.
Ei tässä ole tehtävää, tässä on odotettavaa. 


Sahaan edestakas. Tuli mieleen ääni ja tunne kun ajettiin Kuopiosta takaisin ja oli paha olla ja auton sisäisessä huminassa lausuttiin lauseita ja tuli hiljaisuus, hetken kuluttua oli mahdotonta sanoa kuinka pitkä aika edellisistä lauseista oli kulunut. Sanottiinko niitä sanoja edes todellisuudessa asiat vain hukkuivat siihen johonkin kahden penkin väliin.

Tuntuu hyvältä saada toinen vihaiseksi.

taipuvainen

Ajattelin että pitäisi ehkä kirjoittaa jonakin tämmöisenä hetkenä ylös kaikki se mitä haluaisi tunnustaa, salainen, ja sen jälkeen vain sulkea word-tiedosto tallentamatta, miltä tuntuisi nähdä sanat

Kaikkien kanssa olen puhunut siitä, tai monien. Valehtelen jonkin verran, se on välttämätöntä. Ikinä ei voi antaa itsestään kaikkea, vaikka niin paljon

Ja on hyväkin valehdella, tässä se on suoja tila aika turva eikä loukkaa
eniten valehtelen Sinulle (kiittäisit minua jos tietäisit, tai ehkä vain liioittelen)

Paljon olen miettinyt myös osaisinko ottaa yhteyttä siihen jolle en ikinä ehtinyt antaa nimeä täällä, siihen joka tarttui hiuksiini ja hämmennyin mutta ainakin osasin olla soittamatta takaisin, se oli järkevää. Ja en tiedä olenko vieläkään taipuvainen

Tänä aamuna

Niin. No joo. Kaipa. Mikäs siinä. En tiijä.

Pari viimepäivää on ollut aika helppo olla. On ollut alkoholia ja ihmisiä ja toisia miehiä sanomassa asioita ja hauskaa ja musiikkia ja puoliteennäistä naurua, mutta silti ihan mukavaa. Ei oo ollut ikävä ja Tommi Läntisen, joka on siis muusikko, suomimelankoliset sanoitukset vahingossa osuivatkin oikeaan. Kaikki on ollut helppoa eikä ole ahdistanut.

Ja sitten tänä aamuna en tiennyt kenelle soittaa. 

Kerran se sanoi että jos se tekis musta biisin se ois herkkä soljuva rosoinen kaunis (mutta eihän se tiedä musiikista mitään)
ja kaikenlaista muuta mukavaa johon oli hauska sanoa takaisin kaikkea kaunista
Ja mä kerroin että kun mä aloin elää mä ostin kameran ja vinyylisoittimen ja vitusti levyjä ja kirjoja ja sitte musta tuli persaukinen ja nyt ostan vaan kaljaa, mutta ei se mitään koska mulla on jo kaikki tarvittava.

tuhoamisesta

Viimeaikoina ehkä liikaa
saattaa olla että haluan vain tuhota kaiken vaikken ole ikinä nähnyt siinä kauneutta, tuhoamisessa

(pussikaljaa kaisaniemenpuistossa, jälleen kerran, siellä missä poliisikoiramies ja kauniita naisia ja paljain jaloin läheiseen kerrostaloon kuselle, nostettiin malja svedulle, sytytettiin savukkeet, kiitos että menneisyys on menneisyydessä, keväälle, viva la vida and all that jazz)

Ei ole montaakaan tuntia ennen kuin olen taas junassa pohjoiseen, kohti olotilaa joka sulkee ulkopuolelleen Helsingin velvollisuudet kenties melunkin,
(myös sosiaaliset suhteet pussikaljan jamit ja käpylän puutalot joiden sisällä punaviinitaiteilijat punovat juonia jotka tuskin toteutuvat koskaan enkä tiedä onko se onnettomuus vai onni
Sitten on myös pieniä mukavia kriisejä jotka on helppo selvittää ja tuntuu että elämä ei junnaa paikallaan vaan mennään eteenpäin ja mukavia ihmisiä joiden nimet pitäisi muistaa ja haluaisin muistaa mutten muista, olen pahoillani
lisäksi mietin miksi kauniita sanoja on vähemmän mitä pidempään ihmisen tuntee)

ja käpyterassilla oli taas olo kuin prinsessalla ja hoviviihdyttäjällä samaan aikaan,
se taritaa olla rooli johon hakeudun uudestaan ja uudestaan,
irrallaan todellisuudesta mutta totta

Väsymys on nykyajan selitys kaikelle
ja kaikille
uupumus
hysteria
väsymys
uni