Terveyskeskuksessa ei ole jonoa. 

Mieshoitajalla on karvaiset kädet. Tuuheaa mustaa karvaa, niin tiheää että iho hädin tuskin pilkottaa karvojen lomasta. Käymme kokonaisen keskustelun vaihtamatta sanaakaan. Ja taas huoneen ikkunasta näkyy hautausmaa. Mummot ja papat värisevine nivelineen raahustavat verikokeisiin Mariaan vain tuijottaakseen ulos ikkunasta, joka näyttää heidän tulevaisuutensa, haistelevat viime kuun aikakauslehtiä kuin se olisi viimeinen teko ennen kadun ylitystä. Minusta nurmikko tuoksuu ylitsevuotavalta. Sairaalan oloasuihin pukeutuneet potilaat istuvat selkä kumarassa tupakalla sisäpihalla. Se herättää toivoa. Selittämättömästä syystä se kaikki tuntuu kotoisalta. 

Kävelen kotiin kaupan kautta, kun vasen jalka tuntuu yhtäkkiä puutuneelta. Kehittelen itselleni mielessäni harvinaislaatuisen ja vaarallisen sairauden jonka analysoin päässäni Gregoryn kanssa väitellen, oikeasti vain odotan ja juon viinimarjamehua. Mietin miten mukavaa on että minulla on paikka jota voin valehtelematta kutsua kodiksi.
En tee hetkeen mitään. 

Järjestelen kirjat uudestaan, aakkostan niistä listan, siihen menee tunteja hitaalla tempolla. 

En osaa keskittyä, mutta se ei ole mitään uutta. 

Keitän päivän kolmannen kahvipannullisen
Nerudan postinkantaja juttelee joutavia

olisikohan meillä salmiakkia