Kirjoja lukevat ihmiset herättävät minussa luottamusta.
Samojen kirjojen lukeminen on kutinaa jotakin yhteenkuuluvuutta salakerhojäsenyyttä en osaa sanoa. Viimeaikoina olen useampaan kertaan astellut sisään kämppään jonka seiniä peittävät kirjat, muodostuu sottaisen boheemin järjestelmällisyyden illuusio joka on koti. Pallea huutaa hallelujaa ja saanko lainata näistä joka ikisen.
Notskilla kuunneltiin ensin kaikkea muuta ja sitten viimein sauvasirkan laulu kantautuu keittiöstä, maa on taivas ja taivas on maa. Istuttiin siinä ja se ihanan nauravainen puhelias tyttö tuijottaa tulta ja aina toisinaan vilkaisee minua samaan aikaan kuin minä häntä ja hymyilyttää koska siinä on aika hyvä olla, viimeksi olemme nähneet vuosia sitten. On opittava irrottamaan, käteni eivät hae mitään.
On ihmisiä jotka kai haluaisivat nähdä minua, ja minä heitä mutta väsyttää ja taivas on harmaa. Sitten ne joista haen turvaa eivät ole paikalla vaan juoksemassa metsässä tai naulaamassa kattoa takaisin, koska väärään paikkaan astuminen johtaa kadotukseen ja sitäpaitsi, miksi minä heistä turvaa hakisin, se ei ole oikea rooli. Ehkä haluaisin löytää jotakin uutta tänä kesänä. Sellaista joka ei katso tulevaisuuteen
vaan on nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän