Äikän muistiinpanoja

Ihminen on hailakka. HAILAKKA. Opettele käyttämään sanaa lienee.
Silloin et koskaan valehtele.

Kyseisessä on omata-henkeä. Hylkää se, jollei se ole sinulle välttämätön.

Kankeus on toisinaan hyväksyttävää. Tai en tiedä, riippuu mitä arvostaa. Se mäkeen. Ei vedetä johtopäätöksiä. Ollaan jämäköitä, tehdään päätelmiä.

Vaihtelevaa virheellisyyttä löytyy. Ikkuna on auki ja minulla on kuuma.

Kirosanat ottavat mystisyyden pois lauseista. Mittavuudelle ei tapahdu mitään.

Haluaisin luonnonkiharat hiukset. Eilen yöllä katsoin Lumikkia, mutta lopetin, sillä se ei ollut entisensä. Neljännekset ovat äklöjä, joten – mitä sitten?

Hän tuli huoneeseen laulaen.

(Autoin sitä ottamaan pinnit päästä.
Se sanoi että haluaa pörröttää hiuksensa.)

musiikista 1

Kotona soitan kitaraa kunnes sormeni ovat mustat.

Tähdistä

(All I do is kiss you through the bars of a rhyme
I'd do the stars with you any time)

Pitäisi mennä suihkuun parempi mennä keskellä yötä kuin aamulla jolloin ei herää
olen umpikujassa, mikään ei tunnu liikkuvan eteenpäin eikä rationalisointi vaikuta tunteisiin millään tavalla, mikä on sääli

Olen vähän miettinyt, että ihmiset on ihania, ainakin minun ihmiseni, joista en omista yhtäkään mutta jotka ovat silti minun, vähäsen
Ja nämä myös
Siskokin tuli käymään sieltä missä se nyt asuu vähän aikaa, sieltä missä on hulluja ihmisiä
Faija muistaa joka ilta sanoa että rakastaa ennen kuin ottaa lääkkeensä
Toinen sisko ei pidä minusta, paitsi jos annan hänelle jotakin
ja äiti on semmoinen kuin minusta varmaan tulee jonakin päivänä, toivottavasti, mieleltään
perhe pähkinänkuoressa
Joku sanoi että on kypsyyden merkki kun ei enää vihaa omaa äitiään
en tiedä, ehkä minä vaan pehmenen iän myötä

V laittoi viestiä ja vastasinkin vaikka minun piti olla vihainen hänelle
Puhui tähdistä, miksi miehet aina olettavat että naiset haluavat katsella heidän kanssaan tähtiä
ei sillä, kyllä minä haluan, mutta silti.
Pehmenemisestä, ihan oikeasti minusta on tullut kamalan pehmeä, kamalan tunteva
se on vähän pelottavaa
ja tuntuu aika hyvältä

(Asioita joista haluaisin kirjoittaa mutten kirjoita:

kangaskassit
hengittäminen kun on syksy, melkein talvi
aikuisuus
käveleminen väärään suuntaan
unet)

murrosikäisistä

kirje

Olen yrittänyt kirjottaa kirjettä, aina joskus iltaisin. Kirjoitan kokonaisuuksista, tarinoiden keskikohdista ja siitä mitä on ehkä. Haluaisin kirjoittaa siitä miten kotoisa ääni ratikkakiskojen huminasta on tullut. Kuinka monet kerroistaloissa ovat sammuttaneet valot jo puoli kahdeltatoista
ja kuinka monet toisaalta vielä valvovat
Miten sotkuista käsialastani on tullut, haluan sanoa asiat liian nopeasti ja liian huolimattomasti, sanoa vain
Miten puhelut ahdistavat taas ja kännykän soittoääni kaikuu vielä puhelun loputtua
urheilutalon valokyltin "talo" välkkyy.

säteilen

Luurankopaitainen mieshoitaja ja naislääkäri tervehtivät toisiaan ohittaessaan paikkani käytävällä. Kirjoitan siitä mielessäni kirjan.

Kuvauksissa hoitaja oli nuori mies. Jos sen olisi tavannut baarissa oltaisiin oltu tasa-arvoiset, mutta siinä se oli vakavana, duunissa lastensairaalassa ja minä olin lapsi. Otsa rypyssä. Kuvauksissa piti nostaa kädet pään yläpuolelle ja antaa muiden päättää milloin hengität. Suu täyttyi metallista ja tukahduttava kuumuus valtasi kehon, teki mieli riuhtoutua irti ja rynnätä pois. Sen sijaan pysyin paikallani hengittämättä, nielaisematta metallin makua ja hymyilin hoitajalle, ei, ei mitenkään kamalan huono olo. Meilahdessa oksensin invavessan lavuaariin. Käytävällä lääkärit puhuvat facebookista, ja sänkinen mieshoitaja kysyi olenko eksynyt enkä ollut mutta kiitin silti. Nyt olen radioaktiivinen. Ainakin kunnes käyn taas kusella. 

Löysin sille sanan: Haikea


aikaisemmin haikeus on ollut erilaista, hetkellistä, voimakasta. Nyt se on ilmassa leijuvaa ja hipaisevaa, sellaista haikeutta, joka seuraa ja tulee esille kun saat hetken rauhan itsellesi eikä kellekään tarvitse hymyillä. Viimeaikoina monet ihmiset ovat vihanneet nostalgiaa.
Nostalgia on haikeutta.

Minusta tuntuu että nyt kun pitäisi, en taidakaan olla valmis itsetutkiskeluun.
En ylipäätään ole valmis, häilyn ja helisen

Lääkärinraportin mukaan olen reipas, tasapainoinen ja mukavasti asioistaan jutteleva nuori. Aika järkyttävää. Olen koko päivän miettinyt, onko vika minussa vai lääkärissä.  

Ja hän opetti minulle kolme asiaa

Luentosali täyttyy tuuheahiuksisista vanhoista naisista ja kahdesta vanhasta miehestä. Kello on varttia yli kuusi ja taululla Obama levittää käsiään sanoen ”Yes we can”. Ajattelen Jutta Urpilaista.

”Kyllä minusta kaksikymppinen on vielä aika lapsi”, luennoitsija sanoo ja vanhusten joukosta kuuluu yksimielistä hymähtelyä.
Lapsuus on se, joka ensimmäisenä menee.
Nuoruus suree (hohtavan viatonta ja käpertynyttä. Kuitenkin sen takana on avoin maisema)

Yritän miettiä mikä on minun suklaamunani, mielessä pyörii kymmeniä nimiä joista haluaisin kirjoittaa, mutta en löydä heidän tunnettaan, vain heidän suuntansa joka on minun suuntani. Ajattelen kaatua-sanan etymologiaa. Ajattelen sitä aikaa, kun yksi leipä maksoi miljoona markkaa, sitä miten sodan suurimmat murhaajat ovat nälkä,  sairaus ja Rokka.

Kotona teen mansikkavanilja chupa chupsin tuoksuisen kasvonaamion ja katson ohjelmaa jossa  mies kiipesi katolle ja antoi kellojen soida, paukutti oikein kunnolla ja karjui niin että koko kylä kuuli. Miehellä oli pitkät hiukset, kuluneet vaatteet ja sänki. Katolla se levitti kätensä kuin Jeesus ristillä ja Jeesukselta hän näyttikin, huusi: tuokaa mulle nainen! Se oli kaunista, ja riipivää.

Konserttimme jälkeen punastuin vähän.
Toisinaan olen hupsun teinityttömäinen.
Mutta ei se väärin oo.

ainakin päivän

Kiitos, oli kaunis viikonloppu.