Luentosali täyttyy tuuheahiuksisista vanhoista naisista ja kahdesta vanhasta miehestä. Kello on varttia yli kuusi ja taululla Obama levittää käsiään sanoen ”Yes we can”. Ajattelen Jutta Urpilaista.
”Kyllä minusta kaksikymppinen on vielä aika lapsi”, luennoitsija sanoo ja vanhusten joukosta kuuluu yksimielistä hymähtelyä.
Lapsuus on se, joka ensimmäisenä menee.
Nuoruus suree (hohtavan viatonta ja käpertynyttä. Kuitenkin sen takana on avoin maisema)
Yritän miettiä mikä on minun suklaamunani, mielessä pyörii kymmeniä nimiä joista haluaisin kirjoittaa, mutta en löydä heidän tunnettaan, vain heidän suuntansa joka on minun suuntani. Ajattelen kaatua-sanan etymologiaa. Ajattelen sitä aikaa, kun yksi leipä maksoi miljoona markkaa, sitä miten sodan suurimmat murhaajat ovat nälkä, sairaus ja Rokka.
Kotona teen mansikkavanilja chupa chupsin tuoksuisen kasvonaamion ja katson ohjelmaa jossa mies kiipesi katolle ja antoi kellojen soida, paukutti oikein kunnolla ja karjui niin että koko kylä kuuli. Miehellä oli pitkät hiukset, kuluneet vaatteet ja sänki. Katolla se levitti kätensä kuin Jeesus ristillä ja Jeesukselta hän näyttikin, huusi: tuokaa mulle nainen! Se oli kaunista, ja riipivää.
Konserttimme jälkeen punastuin vähän.
Toisinaan olen hupsun teinityttömäinen.
Mutta ei se väärin oo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän