Mun hiukset katkeilee psykosomaattisesti, ikinä ne eivät ole olleet näin pitkät ja naiselliset. Takussa kokoajan. Mulla on mies jolle olen huijannut olevani naisellinen. Olen yrittänyt kertoa totuuden, mutta se ei usko. En ole naisellinen. Se on vain pitsiä. 

Joskus uskaltautuu sanomaan ääneen, että pelkää kuollakseen ettei sittenkään ole hyvä missään, ja yhtäkkiä on hirveä hulabaloo meneillään. Onni tulee sisältä ja blaa mutta entä kun on vertigo ja huimaa hieman ja viimeisenä luottaa itseensä. Nämä ovat tällaisia hetkellisiä tiloja. Yhden illan yhden tunnin yhden minuutin tunteita.

Otin pitkästä aikaa esille saksofonin, huulipunajäljet harmaantuneissa lehdissä hymyilyttävät. Poskilihakseni eivät ole entisellään. En ole ilmatiivis. Charlie Parker soi hitaasti paperiseinistä.

Olen nostalgiapuuskassa lukenut vanhoja viestejä neljän vuoden varrelta joissa osoitetaan, kuten sanottua, että välitämme toistemme tunteista.

”Meidän tulee rakastaa elämän pitkiä sairaudentunteja

ja ahtaita kaipauksen vuosia

niin kuin niitä lyhyitä hetkiä jolloin erämaa kukkii.”

Olen joskus ollut sairas. Nyt olen vain epäkunnossa, sanoin. Olinpa nokkela.

Kolme vuotta sitten vannoin että jos en pääse tätä kurssia läpi, lopetan lukion ja menen postiin töihin ja rupean työstämään romaania epäonnistumisesta. 

Kevään viimeisenä päivänä valmistun ylioppilaaksi
Harkitsen välivuotta postissa.