kyllä minä sitten kuitenkin kadehdin niitä käytännön ihmisiä joilla on pää selvänä ja aamuisin on helppo nousta ja kun pitää soittaa puhelimella, sellainen ihminen ottaa puhelimen käteensä ja näppäilee numerot ja painaa vihreää luuria, sillä niin helppoa se on, joillekin. uskokaa pois, sellaisia ihmisiä on. tunnen itsekin heidän kaltaisiaan. he tuntevat surua mutta se ei vie heiltä voimaa elää, he tuntevat iloa mutta he eivät pakahdu tai pamahtele kuten liian täyteen puhalletut ilmapallot pamahtelevat. He eivät tule mieleltään Sairaaksi. Jotakin mitä kuulin: jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa. Kuinka hirvittävää heidän elämänsä täytyykään olla.

alan olla uupunut kuulemaan attribuutiotyyleistä kongnitiivisesta dissonanssista metonymioista hyperbolista alluusioista ja interteksteistä ingresseistä yliöistä ja pastisseista ja säkeenylityksistä. täytyykö kaikella olla nimi eikö joskus voi vaan lukea runoutta tai tuntea

olen syntynyt lumituiskussa, kädet kuivuvat ja niihin tulee haavoja joista verenvuoto tyrehtyy nopeasti ja ihmiset purevat rohtuneista huulistaan paloja irti. joka talvi kylmyys tulee yllätyksenä. joka vuosi ihmettelen, miten huomaamatta ihminen vanhenee. 20 vuotta. Siinä kaikki mitä minulla on aiheesta sanottavana.

Eräänä päivänä kävelin ja lumihiutale putosi huulilleni ja ennen kuin ehdin nuolaista sen se oli jo sulanut. hymyilin ääneen