Hermostossani

Olen ottanut tavaksi kävellä hieman saksofonitunnin jälkeen, etenkin silloin kun olen sanonut jotakin mitä ei ehkä olisi kannattanut sanoa. Kanavan vesi oli korkealla tänä iltana, harmaa kuten taivaskin. Siltojen ali siltojen yli, lokkien vierestä ja veden päältä. Olen miettinyt, mitä osaisin sanoa jos toteaisin kykeneväni sanomaan sen ääneen. Mutta sitä en kerro tässä.

Siskolleni tultiin juttelemaan, sanottiin että sinulla on kaunis helisevä nauru. Sellainen nauru joka viestii lapsuuden kutituksista ja niiden ahdistavuudesta, sellainen tukahdutettu, kaunis, kumpuava. Ja toden totta, hänellä on mukaansatempaava nauru, sellainen, joka saa ympäröivätkin nauramaan, ja jos osaisin kuvaisin niitä lauseilla jotka kertovat tähdistä.

(Olen ehkä onnekas, poissaolojani merkitään harvoin)

Liiaksi tekemistä on jäänyt lomalle, liian monta tekstiä jotka pitäisi kirjoittaa, kirjaa jotka pitäisi lukea ja rauhaa jotka pitäisi kokea, vaikka niille ei ole paikkaa tai mahdollisuutta.
Lisäksi on ihmisiä jotka haluaisin tuntea, mutta en osaa. Viimeaikoina olen ajatellut liian paljon ja tuntenut liian vähän.
Hiukseni ovat takussa väsymyksen jäljiltä ja seuraava tunti on vasta kahdenkymmenenyhden päivän päästä, tai ehkä vähän päälle. On huono aika aloittaa yhtään mitään. Pitäisi osata nousu jonka kaaret sotkeutuvat, pisteet muuttavat paikkaansa ja ylennyksen ylentävät itseään (se ei ole hermostossani).

(Turku)