Snägäriajatuksia

Olohuoneen ikkunan laidalla
Vinyylin pinnasta heijastuu kokonainen kaupunki

Laulu kuulokkeista kuulostaa melkein viululta niin se värisee värisyttääkin. Tuli taas olo että pitäisi päästä pois täältä olemaan tyhjässä paikassa olemattomaan aikaan tyhjässä huoneessa ikkunoiden kanssa nyt kun vielä on lunta että voisi nauraa sille mikä ympärillä on kylmää, odottaa kevät jossakin missä voisi tehdä itsensä ulkopuoliseksi itsestään. Sitten suututtaa kun ei päädykään yksin eikä loppujen lopuksi haluakaan olla yksin kuka meistä haluaa olla yksin en minä paitsi toisinaan. Kovasti haluaisin päästää minusta pois asioita. Voisi kirjoittaa monologin karhulle jonka kämmen on juuttunut hunajapurkkiin, voisi kirjoittaa kohtauksen murtomaahiihtoa harrastavan keski-ikäisen miehen ja epäonnistuneen taiteilijan kohtaamisesta snägärillä tai selittää yhdessä pitkässä lauseessa kaiken sen mitä ihminen ehtii ajatella hiuksia pestessään. Mutta en minä nyt jaksa. Faija on vielä istumassa jossain kämpässä on ollut hiljaista ehkä viikonpäivät ja vähän lisää. Kun on liikaa tehtävää lamaantuu ja löytää itsensä tuntien jälkeen istumassa sohvanreunalle liimautuneena miettimästä mitä pitäisi tehdä ensimmäiseksi. Nyt on liikaa sanoja kirjoitettavana ja liikaa ajatuksia löydettäväksi liian vähän kofeiinia veressä toimimiseen liian paljon nukkumiseen. Täytyisi löytää ihminen joka tekee hyvää, mistä sellaisia löytyy, kirpputorilta? Miehistä ei ole oikein hyötyä missään aika usein ne vaan ottavat mitä haluavat antavat mitä haluan ja sitten missään ei olekaan enää mitään järkeä kannattaa kävellä pois kävellään pois kädet vierekkäin mutta ei tarpeeksi lähellä koskemaan. Ihmisiä löytyy väärään aikaan vääriltä aloilta väärien silmien takaa. Jumala painoi maahan väärän käärmeen. Pahin synti on saada ihminen tuntemaan. 

karheudesta

Niin olen takaisin täällä
täällä takaisin olen on tyhjentävää jättää asioita ja palata toisten luo. Tänne jossa ihmiset eivät tekemisiltään ehdi kaivata toisia ihmisiä en ainakaan usko. Jäljiltämme tuskin jäi muuta kuin banaanisavukkeiden tumppeja rikkinäisiä ikkunoita, hukattuja avaimia vain kirjaimellisesti ettei menisi liian korniksi. Kaikki mitä luotiin lähti meidän mukanamme ja on meissä.

Kuitenkin kädet lantioilla tanssittamassa
verhojen taakse piilotetut pullot
vaaleanpunainen flyygeli nurkkaan seisotettuna toimittamassa virkaansa
ja mies kantamassa käsivarsillaan jalkani tottumattomina ilmassa eihän haittaa jos piilotan sinut matkatavaroihini

En minä tule niitä käsiä muistelemaan enää hetken päästä, eivätkä ne enää saa vatsassa aikaan hymyn kiherryksiä, sellaiset tunteet menevät ohi niin nopeasti silti vielä hetken on röyhkeitä ihmisiä ja helppoja kosketuksia kätten kiittoa kun on ollut oma itsensä. Ei ole vaikea hymyillä vähitellen sitä uskoo omaan kauneuteen melkein.

Matkalla istui bussissa tummatukkainen mies
silmäripsineen tuli olo että halusin juoksuttaa sormet hiusten läpi
karheat hiukset

kauniimpi niin

Näin unta etsin rikkinäistä hajallista kännykkääni etsin joka puolelta pienen kaapinkolon suulta löysin ja vetäisin syliini ryöppysi pillereitä valkoisia sileitä symmetrisiä sylikaupalla hukuin sisään minustakin ryöppysi jotakin mutta en muista mitä ehkä se oli ääntä kun se oli niin voimakasta. Näin unta, aamulla menin samaan paikkaan kaikki muut olivat lähteneet, katsoin sen tarkasti eikä mitään näkynyt en tiedä miltä tuntui. Ei jaksanut ajatella miltä tuntui, kauniimpi niin. Varmuuden vuoksi tutkin vaatekaapin ja yöpöydän laatikon sekä erinäisten laukkujen sivutaskut sekä vielä kengän. Siellä niitä joskus aikoinaan oli tai ei joskus aikoinaan vaan vielä puoli vuotta sitten. Kahvia antakaa minulle kahvia ja laittakaa minut hyppimään paikoilleni. Pitäkää poissa vaatekaapeista.  

ranskaksi ne laulavat

Vakavamieliset kuvaukset ja kahvia lämpimällä maidolla. Äänet kaikuvat alas alhaalla ne toistetaan. Bussipysäkillä autot rynnistävät ohi kuten vihaiset seeprat vedestä muodostuu sumukerros ilmaan kavioiden tokaisuista. tuijotan

Olen taas myöhässä olen usein myöhässä mutta matka oli kaunis valo osui jotenkin johonkin ja kuulokkeissa kukki ruoste. Pus mitä kuuluu ihanaa hei nähdään hali.
Olet rakas. 

Ja taas löysin itseni etsimästä kuvioita röpelöisestä katosta ”Etkö sie muka löyä” enkä löytänyt, taaskaan.  Oli jo valoisaa ja ikkunasta näkyi tuulinen horjuva puu ja lintuja linnut ovat laulaneet minut aamuihin, menisivät muualle istumaan en minä jaksa herätä. Valo on vaaleaa ja viinipäänsärky pahempaa kuin muistin vaikka siihenhän minä syöksyin ihan osoittaakseni että olen voimakastahtoinen kulmat kurtistuvat vaikka ei saisi olisi mukavaa vaan jäädä sänkyyn loikoilemaan kahvista tuli vahvaa. paskiaset ovat kylmäsydämisiä älä muutu paskiaseksi.

Kehityspsykologiaa

Älä vikise, en minä vahingoita häntä, omaa lastani, älä sure. Piilotetaan yhdessä keittiöveitset, piiloudutaan sängyn alle pehmeiden peittojen väliin, niin hän on turvassa meiltä. Et sinä voi hormonaalisesti ymmärtää, miltä synnytyksen jälkeinen masennus tuntuu. Meidän rakkaussuhteemme tuhoutui kun saimme lapsen, lapsi varasti toisemme, vei minut sinulta ja sinut minulta, me halusimme hänet väliimme. Ei panikoida. En minä mene ostamaan röökiä lähikioskilta ja palaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin onnettomana hylkiönä. Enkä minä päästä sinua ulos täältä. Pysy sinä sisällä ja teroita veitsiäsi. Kuinka voit edes tietää lapsen omaksesi jollei se ole sinusta tullut, kuinka voit väittää omistavasi paitsi hiekan ullakolla ja keinun pihalla, myös minut, meidät? Jos sinä seisot tässä ja olet puu haapa tai tammi, niin minä kerron salaisuuteni vaikken olekaan kuningas. Minä vihaan teitä. Asetutaanko tutkittavaksi. Ehkä joku toinen osaa oikeuttaa meidät, kertoa meille mitä helvettiä tämä on. Emmekö me aina halunneet lapsen. Ja jos sinä juotkin ja jos minä juonkin, niin mitä väliä sillä on? Eikö lapsemme sen ansaitse, jos me hänen takiaan juomme.
     Ja öisin, öisin meitä piinaavat ne unet tuonelan mustasta joesta ja valkoisesta kehdosta virtaamassa poispäin, sinä ja minä hääasuissamme mustan taustan edessä vilkuttamassa hiljalleen, värejä ei ole. Vilkutetaan, on onnellinen olo, heilutetaan kuin olisimme haikeita, näin lapsi säilyy traumoilta. Sillä totuushan vain on että emme me ole valmiita vanhemmiksi, olemme liian nuoria ja huokaamme helpotuksesta. Hätkähtäen heräämme tähän aikaan tähän ikään, jossa olemme tarpeeksi kypsiä, liiankin kypsiä sietämään tätä paskaa. Katsotaanko taas kotivideoita? Ei ikinä kuvata uusia. Poltetaan valokuvat joissa välissämme ei ole ketään, poltetaan ne uuden kotimme neitseellisessä takassa. Katsellaan pienokaista istumassa kaatumassa ja taas istumassa eikä auteta. Itkeminen kasvattaa, luoja tietää, että me olemme saaneet itkeä.    
     Katsotaan sitä. Katsotaan milloin se oppii pelkäämään. Hankitaan mustavalkoruudullinen kaakelilattia keittiöön ja teeskennellään olevamme ravintolassa Pariisissa. Tehdään patonkia ja katsotaan kuinka paljon sen suuhun mahtuu kerralla. Ei meillä ole rahaa. Levitetään sanomalehtiä ympäri tätä halpaa etäistä kerrostaloasuntoa jossa ei ole edes pihaa tuhkakupeille. Ostetaan vaipparahoilla kaksitoista pulloa kalleinta Chardonnayta, vaaleaa kauniin läpikuultavaa, on tehtävä arvovalintoja, kultaseni. Tottahan sinä siitä olet yhtä mieltä kanssani.
     Meidän olisi hankittava tähän asuntoon rappuset, korkeat rappuset jonne pääsemme pakoon. Eihän voida olettaa meidän valvovan joka ikistä päivää. Me olemme ihmisiä. Me olemme me, sinä ja minä. Halusimme jotakin erottamaan meidät ja nyt se on välissämme enää ei meidän tarvitse teeskennellä toisillemme, harjata hampaita aamulla aikaisin ja tulla toistemme viereen takaisin nukkumaan. Nyt olemme toisistamme kolmen suuren keittiöveitsen päässä, ei hengitystä niin suurelta väliltä haista. Hyvä. Huulesi eivät koskaan viehättäneet minua kuten muut ominaisuutesi, jotka nekin ovat jo menettäneet hehkulamppumaisuutensa. Lapsi jatkaa huutoaan teit mitä tahansa. Annetaan ajan kulua. Ehkä jos olemme tarpeeksi epäjohdonmukaisia, äpärästä tulee fiksumpi. Ota sinä hänet nyt, ota sinä hänet kun minä tulen pois täältä sängyn alta, peittojen välistä, ota sinä hänet kun minä lähden lähikioskille ostamaan röökiä. Ota sinä hänet, nähdään kahdenkymmenen vuoden päästä.   

maitosuklaa maitosuklaa maitosuklaa

Hei hei mutsi
enpäs ole syönyt lääkkeitäni nyt, mitä se on, ehkä muutamaan kuukauteen.
Niin, en edes niitä jotka yrität salaa heittää aamukahviini huomaamattani ja kerrot että eivät ne lääkkeitä ole, ne ovat vaikkapa vitamiineja. Ja minä sanon joo joo uskon sinua mutta kun minä sanon joo joo minä epäilen jo paljon. Ja kohta minua alkaa pelottaa että sana mutsi muuttuu, se muuttuu sellaiseksi jota ei halua käyttää kun sen värit menevät soikeiksi asiat muuttuvat,
huuleni ovat nyt aika rohtuneet.
mustelmilla

Minulla on nyt kai aika pehmeä olo, en ymmärrä paljoakaan antaa asioiden vaan mennä mitä tapahtuu tapahtuu ei se tarkoita etteikö olisi paljon käsittämätöntä on kasvanut aavistus aavistus olenko minä tyhmä olenko minä vahingossa tullut äitiini? Ja sormeni lyhenevät vuosi vuodelta 

Mikäli ovikello nyt soisi ja sen takana seisoisi kaljuuntuva, pukupäällysteinen mies, en varmaankaan tietäisi kuinka reagoida.
Seisoisin hetken.
Kysyisin tuleeko sitä jättimäistä shekkiä vai ei no mene sitten pois ja anna minun uneksua rauhassa. 

hau hau

Ei ole värejä, tai on kai hieman mutta niillä ei ole väliä, värittömyydellä on tässä.
On kalastaja.
Pidän puheesta siitä nuotista siitä sanojen kestosta huulilla suun muodosta jopa hymy kuulostaa siltä että piilottelet helmeä suusi sopukoissa, supusuu. Kirkossa hymyilen ja ymmärrän hetken. Pelle käy siellä ripittäytymässä vain koska paikassa ei ole aa-kerhoa, hän puhuu puulle. Kalastaja juo, joi tarkoitan ja hän puhuu vakavasti lyhyesti mutta aina siinä on pienen pieni tuskin huomattava hymy vastustamaton veikeä hymy,
surunhukuttajan hymy,
se on tietynlainen karismaattinen rujon suloinen pilkahdus ja tekee surullisen hätkähtyneeksi,
itse hymy on suru.
Ja kun hän jälleen ratkesi juomaan huusin sydämeni kurkusta äänettömästi ja hyväksyin nopeasti. Hän on hyvä juoppo. Jotkut meistä vain syntyvät juopoiksi.
Ja vaikka tämä kaikki on kovin kaunista surullista, minulle tulee aina kylmä kun katson merta,

tällaista pohjoisen merta, tummaa harmaata.


Ja niin, johan on perkele
kitkerä savun haju tuntuu vieläkin ihossa jäästä pakotettu savu
ja tärykalvoissani Tuomari heijastuu seinälle takanaan hytkymään musiikkiinsa
nelikulmaiseen dobroonsa Tohtorin inspiroimana marionettina

Ei sillä että Tuomari Nurmio hytkyisi mielestäni liikaa.

Mä oon tuhma hauva ja mä nuolen sua kauan jos sä päästät mut peiton alle vuoteeseen. käheästä pehmeästä raspiseen kuiskaukseen ihan kuin vuodet olisivat pehmentäneet silinterihattuista turmiota, hiukan. Ja encoressa se sama biisi, se sama biisi, jonka sanoja yritin ymmärtää aamulla melkein kuukausi sitten.
Tahdon ulvoa kuuta
rangeta rautaisen lautan ruoholahden kanavaan ja purjehtia sillä eestiin
rääkyä metalliset äänet sisästä lujaa kovaa heittää hiukset korkeammalle kuin jaksan hypätä voimantaa naurun konkreettiseksi vahvemmaksi kuin muurit
tahdon ulvoa kuuta
runnoa tunteet laatikkoon lisätä hiilihappoa ja ravistaa niin kuin olisi vuosi 1999
niin että kaikki purkautuu
jakautuu moninkertaisena
tahdon tämän selittämättömän ulos minusta ääneksi ääneksi
ääneksi

täytyy kai taas ottaa bongot esille.