ääni on ääniaaltoja: värähtelyä

ääni ei ole siellä mistä ääni lähtee tai korvassa tai aivoissa vaan ilmassa, se ei tule immeiseen vain kuuloaistin kautta vaan osuu samanaikaisesti koko kehoon. Siitä on kysymys, värähtelystä tuntemisesta kokoajan tauotta sillä hiljaisuutta ei ole. Mitään ei voi nähdä, paitsi sellaista, jonka näkeminen ei ole tärkeää. Ei mitään, ja kuitenkin me värisemme. Minkä tähden? Kirjoitti Michaux joskus mutta kysyi aivan väärän kysymyksen. Minkä takia me värisemme. Mutta väriseminenhän on elintärkeää. Kun lakkaamme värisemästä, me kuolemme. 

Rauhassa kun keskittyy, kuulee yhden äänen kerrallaan.

epätasainen glissando metron pysähtyessä ja lähtiessä

(ohikulkevat äänet, joilla on suunta)

eniten pidän äänistä joilla on rytmi

kuten vaikkapa:

pesukoneet

rullaportaat

askeleet kun maassa on kiviä

Tänään on ollut yksi niistä päivistä kun olen maannut sängyssä nousematta ylös ja tuijottanut kattoa. Pitkään.

Pelkään että jos sallin itselleni näitä päiviä, en jaksa.

Sain pitää työpaikkani ja kaiken hengenahdistuksen ja väsymyksen lauetessa tajusin, ettei mitään oltu saavutettu: kaikki jatkuu ennallaan. 

Oopperan pysäkillä kasiin astuu hirmuisasti hienoa väkeä. Karita Mattilaa olivat olleet katsomassa. Valtiopäivän avajaiset ja kaikkea, kertoi hieno vanha herra vieressäni. Mietin, paheksuuko herra reikiä housuissani tai sinne tänne sojottavia lettejäni. Kun sanoin jääväni seuraavalla, herra sanoi että sopiihan se ja pidä huolta itsestäsi, pidän pidän

Rakastan sitä, miten duunissa sanomalehdistä tarttuu mustetta sormenpäihini. Katselen silloin käsiäni asiakkaiden välissä ja kuvittelen että nämä ovat vanhan duunarinaisen kädet.

vaeltava suru

Ehkä ongelmani tässä hetkessä sekä huomisessa aamussa on, että minua ei kiinnosta nämä näkökulmat vaan tunteet jotka sanat herättävät

Miten riemastuttavaa onkaan lukea Orfeuksesta, joka ei kyennyt estämään silmiään vaeltamasta rakastettuunsa ja jonka pää vielä irti revittynä meressä huusi Eurydiken nimeä

kuinka valtavan kuvottavaa

mahtavaa

Tai ymmärtää, kaiken tämän jälkeen, että suru, spleen, josta Baudelaire aikoinaan kertoi, kirjoitetaan täsmälleen samalla tavalla kuin perna. Minun pernani on poistettu, sillä siihen kasvoi sairautta. Miten pakahduttavan tunteen se saakaan aikaan. Minusta on poistettu suru.

minusta on poistettu suru!

Aikoinaan nauroimme makeasti elämän ironialle: ystävälleni kasvoi uusi perna poistetun tilalle. Diagnoosi on isopernatauti, suru joka palaa, suru joka kasvaa aina uudestaan.

Jos olisin tiennyt, että tekstitaitoon opiskeleminen on tätä, olisin aloittanut neljä vuotta sitten. 

Mun hiukset katkeilee psykosomaattisesti, ikinä ne eivät ole olleet näin pitkät ja naiselliset. Takussa kokoajan. Mulla on mies jolle olen huijannut olevani naisellinen. Olen yrittänyt kertoa totuuden, mutta se ei usko. En ole naisellinen. Se on vain pitsiä. 

Joskus uskaltautuu sanomaan ääneen, että pelkää kuollakseen ettei sittenkään ole hyvä missään, ja yhtäkkiä on hirveä hulabaloo meneillään. Onni tulee sisältä ja blaa mutta entä kun on vertigo ja huimaa hieman ja viimeisenä luottaa itseensä. Nämä ovat tällaisia hetkellisiä tiloja. Yhden illan yhden tunnin yhden minuutin tunteita.

Otin pitkästä aikaa esille saksofonin, huulipunajäljet harmaantuneissa lehdissä hymyilyttävät. Poskilihakseni eivät ole entisellään. En ole ilmatiivis. Charlie Parker soi hitaasti paperiseinistä.

Olen nostalgiapuuskassa lukenut vanhoja viestejä neljän vuoden varrelta joissa osoitetaan, kuten sanottua, että välitämme toistemme tunteista.

”Meidän tulee rakastaa elämän pitkiä sairaudentunteja

ja ahtaita kaipauksen vuosia

niin kuin niitä lyhyitä hetkiä jolloin erämaa kukkii.”

Olen joskus ollut sairas. Nyt olen vain epäkunnossa, sanoin. Olinpa nokkela.

Kolme vuotta sitten vannoin että jos en pääse tätä kurssia läpi, lopetan lukion ja menen postiin töihin ja rupean työstämään romaania epäonnistumisesta. 

Kevään viimeisenä päivänä valmistun ylioppilaaksi
Harkitsen välivuotta postissa.