Se on vastuun siirtämistä muualle.
Eti omat vastaukses, nää on mun.

Mä pengoin matkalaukun pohjalta Edith Piafin julisteen ja pistin sen seinälle että Jouni näkis mun tietävän jotain kulttuuristakin. 


Mä revin Coldplayn julisteen mun ovesta tänä keväänä koska oon ihan liian vanha semmoseen, enkä muutenkaan ymmärrä mitä se siinä teki. Ainoa bändijuliste seinällä on Debbie Harry, eräs tärkeä sanoi kerran että muistutan sitä. Se oli vale, mutta kaunis vale kumminkin

Viimepäivät oon lukenu Anna-Leena Härköstä kun sillä on kirjoissa vahvoja naisia ja tuttuja tunteita. Aattelin, että annan itselleni tämän kesän aikaa miettiä mitä haluan. Sitten ryhdistäydyn.
Just tällä hetkellä mun ei tarvitse päättää mitään.

Terveyskeskuksessa ei ole jonoa. 

Mieshoitajalla on karvaiset kädet. Tuuheaa mustaa karvaa, niin tiheää että iho hädin tuskin pilkottaa karvojen lomasta. Käymme kokonaisen keskustelun vaihtamatta sanaakaan. Ja taas huoneen ikkunasta näkyy hautausmaa. Mummot ja papat värisevine nivelineen raahustavat verikokeisiin Mariaan vain tuijottaakseen ulos ikkunasta, joka näyttää heidän tulevaisuutensa, haistelevat viime kuun aikakauslehtiä kuin se olisi viimeinen teko ennen kadun ylitystä. Minusta nurmikko tuoksuu ylitsevuotavalta. Sairaalan oloasuihin pukeutuneet potilaat istuvat selkä kumarassa tupakalla sisäpihalla. Se herättää toivoa. Selittämättömästä syystä se kaikki tuntuu kotoisalta. 

Kävelen kotiin kaupan kautta, kun vasen jalka tuntuu yhtäkkiä puutuneelta. Kehittelen itselleni mielessäni harvinaislaatuisen ja vaarallisen sairauden jonka analysoin päässäni Gregoryn kanssa väitellen, oikeasti vain odotan ja juon viinimarjamehua. Mietin miten mukavaa on että minulla on paikka jota voin valehtelematta kutsua kodiksi.
En tee hetkeen mitään. 

Järjestelen kirjat uudestaan, aakkostan niistä listan, siihen menee tunteja hitaalla tempolla. 

En osaa keskittyä, mutta se ei ole mitään uutta. 

Keitän päivän kolmannen kahvipannullisen
Nerudan postinkantaja juttelee joutavia

olisikohan meillä salmiakkia 

Valmisruokaa
taloussokeria
kynttilätuikkuja
simaa
perillä ennen ukonlaulua

lämpimin terveisin
postikortti_prinsessa94


ja ihq raxut päälle.

kantautuu keittiöstä

Kirjoja lukevat ihmiset herättävät minussa luottamusta.
Samojen kirjojen lukeminen on kutinaa jotakin yhteenkuuluvuutta salakerhojäsenyyttä en osaa sanoa. Viimeaikoina olen useampaan kertaan astellut sisään kämppään jonka seiniä peittävät kirjat, muodostuu sottaisen boheemin järjestelmällisyyden illuusio joka on koti. Pallea huutaa hallelujaa ja saanko lainata näistä joka ikisen.

Notskilla kuunneltiin ensin kaikkea muuta ja sitten viimein sauvasirkan laulu kantautuu keittiöstä, maa on taivas ja taivas on maa. Istuttiin siinä ja se ihanan nauravainen puhelias tyttö tuijottaa tulta ja aina toisinaan vilkaisee minua samaan aikaan kuin minä häntä ja hymyilyttää koska siinä on aika hyvä olla, viimeksi olemme nähneet vuosia sitten. On opittava irrottamaan, käteni eivät hae mitään.

On ihmisiä jotka kai haluaisivat nähdä minua, ja minä heitä mutta väsyttää ja taivas on harmaa. Sitten ne joista haen turvaa eivät ole paikalla vaan juoksemassa metsässä tai naulaamassa kattoa takaisin, koska väärään paikkaan astuminen johtaa kadotukseen ja sitäpaitsi, miksi minä heistä turvaa hakisin, se ei ole oikea rooli. Ehkä haluaisin löytää jotakin uutta tänä kesänä. Sellaista joka ei katso tulevaisuuteen
vaan on nyt.

Ovi

Näin tässä nyt sitten kävi. Ihan jees.
Kolmatta kertaa lähden, tällä kertaa sain jo kahvia eikä ollut kiirettä tai ahdistusta.
Salamaponi, jos tätä luet, olet hupsu.

"Mä haluun siihen paikkaan, mistä toi laulaa." Olen jo unohtanut laulun mutta sinne minäkin haluaisin. Kuulosti mukaisalta. Ja sitten kun vain vilkaisee nopeasti, on Ponin tilalla Jesse jakamassa ehtoollista, tuoksuu ja hymyilyttääkin. Katsellaan kuvia balettipojista ja mormoneista ja Tuksusta kun se näytti melkein inhimilliseltä ja poni taikoo ruokaa tyhjästä. Aurinko syöksyy ikkunasta kuin ei malttaisi olla koskettamatta ihoa, maailma hämmentää muttei liikaa, tai oikeastaan yhtään sittenkään. Pöydällä pressopannu, rauhaa. Sen hetken haluan muistaa, levollinen olo.

Ovea avatessaan ei ikinä voi tietää
Toisella puolella saattaa odottaa onni
(avaa ne kaikki)

Käytän viimeiset rahat puolen litran kokikseen, ananas Danioon ja tupakka-askiin.
Näillä minä elän kesän.

Oraakkeli

Mulla on keho täynnä naarmuja mustelmia arpia eilisen jäljiltä, lihakset eivät tottele
Muistikuvissa satumainen puutarha ja kauneus, kesän ensimmäinen tanssiva nuotio

Silloin kerran oudossa elämänvaiheessa selvitettiin keltaisten snoopy-alushousujen mysteeriä ja kysyin vastausta oraakkelilta joka vastasi että ne kuuluvat kukkamekkoiselle tytölle ja ajattelin että jaa. niinkö.

Olen istunut iltaa ja pommittanut oraakkelia kysymyksillä. Pitääkö unohtaa (aivan ehdottomasti), onko se kusipää (on on! Aina ollut!) Tuntuu hauskalta, kaikki onkin leikkiä. Jos saan vastauksen josta en pidä, sivuutan sen. Hetken aikaa elämä toimii niin.
Ei tässä ole tehtävää, tässä on odotettavaa. 


Sahaan edestakas. Tuli mieleen ääni ja tunne kun ajettiin Kuopiosta takaisin ja oli paha olla ja auton sisäisessä huminassa lausuttiin lauseita ja tuli hiljaisuus, hetken kuluttua oli mahdotonta sanoa kuinka pitkä aika edellisistä lauseista oli kulunut. Sanottiinko niitä sanoja edes todellisuudessa asiat vain hukkuivat siihen johonkin kahden penkin väliin.

Tuntuu hyvältä saada toinen vihaiseksi.