Vallattu talo jäi sillä ilmeisesti siitäkin on onnistuttu viemään hohto. Elämä on nykyään liian rauhallista, jopa Kalliossa. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotakin lainattua ja jotakin sinistä, tuntuu että kaikkea on joka hetkessä ja poliisit saavat minut aina ajattelemaan polttareita. Mikäköhän niissä univormuissa on niin seksikästä? Ironista joutua kyykytetyksi täysikäisyyden kynnyksellä, se on kai nyt tai ei koskaan. Ei se mittään, jos sen jossakin kuului tapahtua, niin sillan alla, siinä on sitä suomalaista kansallisromantiikkaa, luulisin että J.Aalto olisi kanssani samaa mieltä.
Tänä aamuna kävellessäni sporapysäkille, katsoessani ihmisiä, tuli semmoinen olo että olen pieni tarina. Tapasin kaksi Frankia, jotka purskahtivat sydämelliseen riemuun kuullessaan minun kuuntelevan Davea. Vanhaa kunnon Davea. Keskustelimme politiikasta,
he sanoivat että Väyrynen on narsisti, minä sanoin että mitä jos se on vitsi
he sanoivat että ketä aiot äänestää, vastasin ketä aiot äänestää
he sanoivat ettei se ole päällimmäisenä mielessä ja nauroivat taas vatsasta kumpuavaa naurua, minäkin nauroin ja tunsin itseni tyhmäksi koska annoin itseni unohtaa että niissä piireissä äänestys on passé.
Ilman heittomerkkiä se tarkoittaa huorissa käymistä.
Mulla on koko viimeyö kuvina mielessä, kaikki hyvä ja kaikki huono, se kanadalainen joka nauroi istuvalle ja se hollantilainen joka hyppäsi dösästä kustakseen virastotalon eteen, ja ne kaikki loput. Se miten W istui yöllä uunin eteen katsomaan kun pakastepizza valmistuu, se hetki aamusta kun avaan silmät ja O:n irtoripset ovat enää puoliksi kiinni, ja se kun B otti mun ajatusaallon ja teki siitä pallon ja heitti sen Relaxinin lattialle. Mulla pyörii yksi lause ajatuksissa: ”eikä suudelmaa koskaan suudeltu”, enkä saa mieleeni missä olen sen kuullut tai lukenut. Missä ihmeessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi minä ymmärrän