säteilen

Luurankopaitainen mieshoitaja ja naislääkäri tervehtivät toisiaan ohittaessaan paikkani käytävällä. Kirjoitan siitä mielessäni kirjan.

Kuvauksissa hoitaja oli nuori mies. Jos sen olisi tavannut baarissa oltaisiin oltu tasa-arvoiset, mutta siinä se oli vakavana, duunissa lastensairaalassa ja minä olin lapsi. Otsa rypyssä. Kuvauksissa piti nostaa kädet pään yläpuolelle ja antaa muiden päättää milloin hengität. Suu täyttyi metallista ja tukahduttava kuumuus valtasi kehon, teki mieli riuhtoutua irti ja rynnätä pois. Sen sijaan pysyin paikallani hengittämättä, nielaisematta metallin makua ja hymyilin hoitajalle, ei, ei mitenkään kamalan huono olo. Meilahdessa oksensin invavessan lavuaariin. Käytävällä lääkärit puhuvat facebookista, ja sänkinen mieshoitaja kysyi olenko eksynyt enkä ollut mutta kiitin silti. Nyt olen radioaktiivinen. Ainakin kunnes käyn taas kusella. 

Löysin sille sanan: Haikea


aikaisemmin haikeus on ollut erilaista, hetkellistä, voimakasta. Nyt se on ilmassa leijuvaa ja hipaisevaa, sellaista haikeutta, joka seuraa ja tulee esille kun saat hetken rauhan itsellesi eikä kellekään tarvitse hymyillä. Viimeaikoina monet ihmiset ovat vihanneet nostalgiaa.
Nostalgia on haikeutta.

Minusta tuntuu että nyt kun pitäisi, en taidakaan olla valmis itsetutkiskeluun.
En ylipäätään ole valmis, häilyn ja helisen

Lääkärinraportin mukaan olen reipas, tasapainoinen ja mukavasti asioistaan jutteleva nuori. Aika järkyttävää. Olen koko päivän miettinyt, onko vika minussa vai lääkärissä.  

Ja hän opetti minulle kolme asiaa

Luentosali täyttyy tuuheahiuksisista vanhoista naisista ja kahdesta vanhasta miehestä. Kello on varttia yli kuusi ja taululla Obama levittää käsiään sanoen ”Yes we can”. Ajattelen Jutta Urpilaista.

”Kyllä minusta kaksikymppinen on vielä aika lapsi”, luennoitsija sanoo ja vanhusten joukosta kuuluu yksimielistä hymähtelyä.
Lapsuus on se, joka ensimmäisenä menee.
Nuoruus suree (hohtavan viatonta ja käpertynyttä. Kuitenkin sen takana on avoin maisema)

Yritän miettiä mikä on minun suklaamunani, mielessä pyörii kymmeniä nimiä joista haluaisin kirjoittaa, mutta en löydä heidän tunnettaan, vain heidän suuntansa joka on minun suuntani. Ajattelen kaatua-sanan etymologiaa. Ajattelen sitä aikaa, kun yksi leipä maksoi miljoona markkaa, sitä miten sodan suurimmat murhaajat ovat nälkä,  sairaus ja Rokka.

Kotona teen mansikkavanilja chupa chupsin tuoksuisen kasvonaamion ja katson ohjelmaa jossa  mies kiipesi katolle ja antoi kellojen soida, paukutti oikein kunnolla ja karjui niin että koko kylä kuuli. Miehellä oli pitkät hiukset, kuluneet vaatteet ja sänki. Katolla se levitti kätensä kuin Jeesus ristillä ja Jeesukselta hän näyttikin, huusi: tuokaa mulle nainen! Se oli kaunista, ja riipivää.

Konserttimme jälkeen punastuin vähän.
Toisinaan olen hupsun teinityttömäinen.
Mutta ei se väärin oo.