se aika vuodesta

En lähtenyt en pystynyt en löytänyt niin se joskus menee

Aamulla soitan olohuoneessa saksofonia enkä ajattele nukkuuko joku paljon olen ruostunut mutta en jaksa surra. Kaikki on hukassa kengät takki kameralaukku ripsiväri, se tuntuu uuvuttavalta pidemmän päälle. Voisin ruveta järjestelmälliseksi ihmiseksi. Tai en oikeasti.

Kalliolla kukkulalla oli joku taiteilijakokous. Ihmisiä vaatteissa jotka groteskoivat ympäristön haljuuden, ihmisiä vaatteissa jotka joko ovat tai eivät ole sitä todellista jotakin jostain sisältä, ehkä uskallusta oli tänään yhtä paljon kuin minä tahansa päivänä. Mutta saippuakuplien sisälle on piilotettuna tämän maan aurinko ja onnen paiste. Marssi johti mäkeä alas mäkeä ylös eikä yksikään vastaantulija ollut hymyilemättä ollut katsomatta. Puhalletaan saippuakuplia miksi aurinko on pajoissa, se menee ohi, odottakaa vaan, pilvet menevät aina ohi.  

Ratikka-ajelu Käpylän läpi vittuuntuneisuus iski ja kahvilla teki mieli itkeä mutta en minä itke. Istun Kaisaniemen puistossa katsomassa ohikulkijoita, hetken vaan pitkän hetken. Illalla ei olisi pitänyt lähteä mihinkään mutta lähdin silti. Mitä laitetaan huomenna päälle en tiedä enkä oikein jaksaisi miettiäkään tai välittää, kädet tuoksuvat vääränlaisilta haju oksettaa on kai liian mustaa, jollakin tavalla
mustaa, täällä
nyt

Huomenna pukeudutaan niin että se on yliampuvaa koska kukaan ei välitä.
On taas se aika vuodesta.