Tää on sitä ällöä

ehkä ylipäätään osaan tuntea näitä tunteita koska mahdottomuus löyhkäsi kilometrien päähän heti alkajaisiksi

narri...

en muista pitikö hän käsiään hiuksissani vai lanteillani

miltä silloin tuoksui

missä vaiheessa tunne siirtyi vatsaan, siihen kohtaan

missä kaikki suuret tunteet sijaitsevat

kuin teinit suutelimme sulkeutuvan baarin seinää vasten

joku huusi: tehkää lapsia

ja tärkeimmän

sen miten tuuli nosti kukkamekkoni helmaa rantakalliolla

sen etten empinyt nousta vieraan miehen autoon

märät hiukset hyväilyt puraisut 

naururypyt silmäkulmissa

sen kaiken muistan

sitten eksynyt käsi ei enää löydäkään tukea josta pitää kiinni

hämärän tullen muistini repeilee

tarvitsen auringon

nopeasti mieli alkaa valehdella

niin helposti antaa itseään pompotella

jollei pidä varaansa

kun on ikävä

Helsinki ei ole ikinä yhtä paskainen
kuin neljältä aamuisin
silloin pienet tontut nousevat viemäreistä
kulkevat kuin hyökyaalto läpi Helsingin siivoten ja puunaten
roskan ruoantähteet tupakantumpit
oksennuksen.. kaduilta
lokit lähtevät aamun ensimmäisellä lautalla takaisin Suomenlinnaan
ja kuudelta aamulla
kun säädylliset ihmiset jälleen nousevat
ja lähtevät töihin
ei heidän tarvitse haistaa
tätä dekadenssia kaduilla
niin, heidän ei tarvitse haistaa
yhtään mitään

Tänään ymmärsin sydämessäni miten pitkä aika siitä on kun olen viimeksi nukahtanut toisen ihmisen viereen. (asiaa ajatellessani tajusin ettei siitä kenties niin pitkä aika olekaan mutta luotan enemmän sydämeeni kuin muistiini)

Kuinka sellainen yksinkertainen asia kuin iho - tai nimenomaan sellainen yksinkertainen asia kuin iho - saattaa näyttää ja tuntua niin erilaiselta eri valossa eri ihmisen kosketuksessa eri sängyssä eri ajassa. Rypyt, joista puhuimme... minut on niin moneen kertaan avattu ja istutettu ja kitketty ettei kehoni koskaan palaa nuoreksi. Minulla on vanhan naisen hauraat luut karkeat heikot kädet. voi kun joskus saisin vanhan naisen kauniin mielen, lempeän 

Myös muistini vanhenee; mieleeni putkahtelee vähän väliä asioita joiden alkuperään en löydä lankaa. Missä olen lukenut naisesta joka saattoi tuosta vain sokaistua, ehkä silkasta kyyneleestä? Oliko se sama kirja jossa kerrottiin keskiajan tyrmistä - niistä jotka olivat liian matalia että niissä voisi seistä, liian kapeita että niissä voisi maata? niin että vuosien mittaan vangin keho oppi tuntemaan syntinsä painon.. 

Sain neljä päivää sairaslomaa ja rupesin lähes kyynelehtimään lääkärin tyynen kaikkitietävän katseen alla, kuinka hulluja pelkoja! entä jos kukaan ei usko että olen sairas entä jos he luulevat että koska minulla on violetit hiukset olen sellainen laiska nykyajannuori jonkalaisista olen joskus kuullut puhuttavan. Uskoisitteko minusta, mutta olen aivan liian velvollisuudentuntoinen. Sain neljä päivää sairaslomaa ja todella; kyynelehdin kivisen torin keskellä avoimesti ja onnellisesti. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut neljä päivää vain itselleni. Siitä on varmasti vuosia.

Neljästä päivästä kaksi on kulunut. Luen kirjoja joissa käytetään seuraavia sanoja 

häijy

irstas

turmio

sielu

väkijuoma

selkäsauna

irvistys

mamma mia

työni sallii minun hymyillä hyvännäköisille miehille ja nähdä kuinka he hymyilevät takaisin. perheenisiä homoja keski-ikäisiä varattuja sinkkuja joitakuita jotka ovat vähän sekaisin
niin, monia jotka ovat vähän sekaisin.
Viikonloppuna humalaiset heiluttelivat satasen seteleitä ja halusivat ostaa puhelinnumeroni
hymähdin keski-ikäiselle naisasiakkaalle että siinä on pojilla isot setelit.
raha on niin mielikuvitukseton peniksenjatke

baareissa tai kahviloissa saatan istua ja kuvitella kuinka joku kovalla tavalla karismaattinen mies istuisi pöytääni ja olisi hurmaava ja sitten eläisimme intohimoisesti ja rappiollisesti kaksi vuotta mutta ei sitä pidempään. sanoisin: mamma mia, here I go again
voulez-vous nothing matters voulez-vous
koska minä tahdon

vatsa täyttyy pikkukivistä keuhkot hiekasta

muuttuminen on niin hirmuisen vaikeaa

on kuin koko maailma pistäisi vastaan

lähdön hetkellä rummut paukkuvat ja lapset kirkuvat

kun yrität löytää

älä luota siihen, että elämä tarjoaa sinulle peiliä

elämä tarjoaa sinulle kuvia

joista yrität löytää itseäsi

enkä minä voi pakottaa oivallusta

voin vain pyytää sitä tulemaan tänään

tulemaan pian 

Olen valvonut monta yötä putkeen ja arvatenkin juonut liikaa

olen varmaan sovinisti kun haluaisin vahvan miehen

sellaisen joka jaksaisi tarttua olkapäistä ja sanoa että rauhotu niin että todella uskoisin 

enkä vain kohauttaisi niitä olkia ja nakkelisi niskoja

väärät miehet suutelevat minua

väärät miehet soittavat saanko tulla mukaan

et saa

mutta miten niin sanotaan ihmiselle

jonkun pitäisi opettaa minut olemaan kylmä

Eilen baarissa suomalainen juoppo yritti selittää ulkomaalaiselle ystävälleni miten suomalaiset naiset haluavat että niitä rakastetaan lempeästi ja hellästi

teki mieli lyödä

en lyönyt

todeta piikikkäästi että turpa kiinni sinä ole alastonta naista nähnyt vuosiin

suomalaiset naiset rakastuvat väkivaltaisiin narsisteihin jotka 

eivät 

kysele 

saisinko 

suudella

Olen jälleen palannut Baudelairen romanttisinhorealistispaatoksellisiin tuntoihin
Voinko sille edes mitään, johtavatko tieni aina tänne, tähän pariisin ikävään
Nämä sanat ajasta, hirmuisesta painosta elämän hallitsemattomuudesta päämäärättömyydestä
taakasta joka kiinnittyy meihin niin että pian pidämme sitä osana itseämme,
ovat käsin kosketeltavia
ettekö voi tuntea sitä? juuri edessänne ympärillänne takananne
aikaa jota ette voi pysäyttää tai kadottamisen jälkeen enää löytää

Olen löytänyt itseni postmodernistista subjektista
siitä siktsofreenisesta olennosta jolle maailma on jäsentelemätön epäkronologinen ahdistava ajatuspieru
sillä eihän elämässä ole järjellistä juonta
emme näe nurkan taakse
meissä taistelee vastustamaton välinpitämättömyys ja uteliaisuuden viuhuva piiska

Öisin silmäni sulkiessani mieleeni, siihen mustavärikkääseen kohtaan silmien takana, ilmestyy kuvia
Pac-Man haukkaamassa aivan liian isoa pellettiä, taistelemassa saadakseen sen suuhun kokonaisena, kokonaisuutena. Teflonpintainen rantakivi jonka ylitse aalto virtaa uudestaan ja uudestaan joutuen aina palaamaan ja peruuttamaan saavuttamatta ikinä kiven valtaamisen tyydytystä jääden epätäydellisyyteen. Loputtomia portaita jäsenneltyyn todellisuuteen jota ei ole.

rakkaustamisen kesä 2014

Alluusiot ja intertekstit ovat vaihtuneet dialektiseen filosofiaan aisooppisiin satuihin henkiseen degeneroitumiseen partikulaareihin pastoraaleihin - barokkiromaanien eksemplaariset subjektit modernien romaanien individualismiin. Toisaalta olen saanut jotakin korvaamatonta: lannistavan dadan edessä totean etten ole valmis yliopistoon. Aivoni eivät ole lukiolaiskuuteni johdosta kehittyneet riittävälle abstraktin ajattelun tasolle, olen se yksinäinen apina joka ei oppinut abstrahoimaan. 

vuosi elämästäni on lyhyt aika. Vapauden tunteeni korreloi onnellisuuteni ja opiskelumotiivini kanssa. Suonissani virtaa elämä viina ja rakkaus, tämä kesä, kuten kaikki kesät, on rakkaustamisen kesä. Mitä on rakkaustaminen? se on mitä haluat sen olevan se on rakkauden osoittamista rakkauden tekoja rakkauden huutamista ääneen hämärässä puistossa kesäyössä. 

Haluan olla tänä kesänä teidän kanssanne. 

"Me näimme kauneutta kaikessa ja nautimme kaikesta - myrskystä ja hiljaisten tuulten huminasta, rajuilmasta ja tyynistä illoista, kuutamoisista ja pilvisistä öistä - kaikki tapasi vastakaikua sydämessämme, niin minun kuin heidän."

Haluan nähdä tämän radikaalina tilaisuutena palata siihen identiteettiin, jossa minun oli hyvä olla. Haluan tuntea toisinaan itseni hurmaavaksi nähdä kauneutta kaikessa ja nauttia kaikesta, kävellä kadulla niin että pääni kirjoittaa havaintoja ympäristöstä enkä voi olla hymyilemättä, tuntea niin valtavasti, ymmärtää että kipu tai suru ovat vain hintoja kaikesta lumoavasta ja kauniista, eivät elämä. Tästälähtien jokaisen päivän aurinko ja katupöly ja kaunis ihminen ja kaunis ajatus ja lause joka hykertelee ja sisko joka laulaa vastakaikuu sydämestäni!

Siitä päivästä muistan miten linnut lauloivat takapihalla.

Miten vihainen olin, ettei aurinko surrut kanssani

miten vihainen olen nyt loskan ja paskan keskellä,

kun en haluaisi surra.

Muistan miten poltin tupakkaa ja sälekaihtimien välistä lankeavassa valossa

savuverho väreili kuin vesi.

Ja kotiovella

raskaiden kantamuksien alle painuessani

avaimet tuntuivat liian kevyiltä käsiin;

niistä puuttui se oleellinen.

Muistan karhean parran ja hellän suudelman alavatsallani

hyvästiksi