Olen jälleen palannut Baudelairen romanttisinhorealistispaatoksellisiin tuntoihin
Voinko sille edes mitään, johtavatko tieni aina tänne, tähän pariisin ikävään
Nämä sanat ajasta, hirmuisesta painosta elämän hallitsemattomuudesta päämäärättömyydestä
taakasta joka kiinnittyy meihin niin että pian pidämme sitä osana itseämme,
ovat käsin kosketeltavia
ettekö voi tuntea sitä? juuri edessänne ympärillänne takananne
aikaa jota ette voi pysäyttää tai kadottamisen jälkeen enää löytää

Olen löytänyt itseni postmodernistista subjektista
siitä siktsofreenisesta olennosta jolle maailma on jäsentelemätön epäkronologinen ahdistava ajatuspieru
sillä eihän elämässä ole järjellistä juonta
emme näe nurkan taakse
meissä taistelee vastustamaton välinpitämättömyys ja uteliaisuuden viuhuva piiska

Öisin silmäni sulkiessani mieleeni, siihen mustavärikkääseen kohtaan silmien takana, ilmestyy kuvia
Pac-Man haukkaamassa aivan liian isoa pellettiä, taistelemassa saadakseen sen suuhun kokonaisena, kokonaisuutena. Teflonpintainen rantakivi jonka ylitse aalto virtaa uudestaan ja uudestaan joutuen aina palaamaan ja peruuttamaan saavuttamatta ikinä kiven valtaamisen tyydytystä jääden epätäydellisyyteen. Loputtomia portaita jäsenneltyyn todellisuuteen jota ei ole.