Näissä hetkissä lattia keinuu ja siksakkaamme kapeita käytäviä pitkin. Poika jolla on hugh grantin surullinen suu laulaa aamuyöllä että annoin sinulle sydämeni mutta halusit sieluni ja syksyllä minä sinua kaipaan. Mutta nyt on kevät ja käsiini painautuneet kuviot muistuttavat sunset bulevardista. Jälleen, en nuku en syö juon rahani yritän olla olematta ahnas tai järkevä, enkä ole vain tunteellinen tai kaihoisa. On hetkiä jolloin kaikki tuntuu hyvältä: minut pyydetään tanskaan minulle lauletaan minulla on mies joka lukee suosittelemiani kirjoja ja verotonta kaljaa. Seuraavassa hetkessä jokainen ihmissuhde tuntuu vaikealta ja puolikkaalta, uudet yön ihmiset ovat liian lähellä liian nopeasti. Ja vaikka tänäkin yönä maailma on pieni, ei se koskaan tuo tarpeeksi lähelle muuta kuin hetken.

haluan parisuhteen mutten syyllisyyttä

haluan vapauden mutten todella

haluan outoutta mutta vain jos se

                        ei ylitä omaani

haluan kauniita sanoja mutten sanahelinää

haluan lauluja mutten enää yhdeltäkään

                        ”todella kaunista”

haluan rakkautta mutten riippuvuutta

haluan palvontaa mutta se tekee oloni epämukavaksi

haluan palvoa mutta olen perusluonteeltani tyytymätön

haluan sylin johon käpertyä tuntea itseni pieneksi

haluan intohimon, kuristavan satuttavan

                        raadollisen himon

ja sen jälkeen täydellisen pehmeyden

haluan suuttua vailla syytä ja että minut lepytetään

olen marttyyri ja sinä olet väärässä

haluan ettei kukaan omista minua mutta silti kuulun jollekulle

silmäni suuni hymyni varpaani napani arpeni

kauneuteni ja rumuuteni, kuuluvat sinulle

haluan että kerrot kaiken mutten tahdo kuulla mitään

En halua olla mystinen, en halua

että minut ratkaistaan

se olisi kaiken loppu

haluan ehkä sittenkin olla mystinen

haluan ettet halua muuta

vaikka minä haluan kaiken 

Mulla on hirveän ikävä sitä yhtä hetkeä kun Käpylässä se nojasi rennosti ulos sadepäivän lämpimässä tunnelmassa ja poltteli tupakkaa ikkunasta. Puhui turhuutta. Hymyili hyvää rauhaa.

Samanlaisia on paljon. Vaikken ole pitkään miettinyt tai ymmärtänyt tai osannut kaivatakaan, hetket Salamaponin kanssa ovat usein sellaisia. Niissä mikään ei ole oikein juuri kohdallaan siinä on jotakin mahdotonta epäkuuluvuutta ja maailmojen yhteensopimattomuutta
myös hyvää, väriseviä säveliä
tuntuu että jokainen kerta oli pieni tarinansa
runollisimpia ovat ne joissa ei suudella
pyyteettömyyttä ja paskaa